Vein Marjan ja houkuttelin poikanikin tyttöystävineen katsomaan Vihan päiviä Tuomiokirkkoon. Toinen kerta vain vahvisti oman vaikutelmani: merkittävä teos. Tällä kerralla kiinnitin enemmän huomiota Tytti Issakaisen tekstiin, ensi kerralla hämmästyin vain komeaa visuaalista toteutusta ja joukkojen antaumusta. Teksti on pätevää, asiantuntevaa ja ihailtavan tasapuolista: kohtaukset miltei symmetrisesti suunnitellut punaisten ja valkoisten kesken. Pohjalla ilmeisiä arkistotutkimuksia, ihmisten kertomuksia. Hauska sisäidea jakaa TT:n näyttelijät valkoisiin ja TTT:n punaisiin. Ahti Jokisen esittämän nykypapin harhailu vaikutti ensin haetulta, nyt siihenkin tuli enemmän väliinputoajan tragiikkaa. Lopun dialogi kahden eri aikakauden papin välillä selvensi ydinteemaa, Matti Hannula erinomaisen jykevä näyttelijäkin. Viimeinen sovinto ja ylösnousemus tekivät taas kuristavan kauniin vaikutuksen.

Esityksellä on ollut jymisevä menestys, ylimääräisiä paikkoja myyty esityksiin. Nytkin harras tunnelma pääsiäisiltana. Tällainen puhuttelee aidosti ihmisiä. Teatterikriitikot suhtautuivat turhan ammatillisesti niuhottaen esitykseen, jonka anti on oratorion kaltainen julistus. Seurueemme, jopa poikani, vaikutettuja tapahtumasta.

(Mitähän mahtoi ajatella entinen punasoturi, kristinuskoa tutkimaan kääntynyt Antti Eskola, jonka viisaan pään takaa esitystä katselimme..)

Paavin vaiheiden toinen osa odotti kotona; ei enää syttynyt siten elämään kuin ensimmäinen, ei edes maailmanpoliittisen murroksen kohdalla. Mutta laatutyötä silti. Kaksi hurmosta, kaksi suurta laukeamista; meidän pieni sisällissotamme ja toisen maailmansodan seuraus, koko Eurooppaa jakaneen muurin romahdus – kahden suuren sovinnon kuvaukset kannattelevat tätä pääsiäistämme.