Ihan totta: vappua voi viettää Turussa. Siellä on jopa rauhallisempaa, tyylikkäämpää kuin Helsingissä, ei niin hirveästi väkeä ja juopottelevia lapsia. Taidemuseon mäki oli valkoisenaan ylioppilaita aattona, paljon vanhempiakin civiksiä liikkeellä, Wäinö Aaltosen Lilja kukitettiin, Paavo Nurmen munat kiillotettiin, Akavassa sai juotavaa ja pientä syötävää, Marjan sukua tuli vastaan joka kulmassa, tuulista oli mutta kaunista, aurinkoista, akateemista: osakuntalippuja, viittoja, puhekin jota ei kuultu ja sen sellaista vanhan akatemian mukaista menoa.
Sen sijaan Kaupunginteatterin Thorin vasara oli juuri sitä mitä saattoi odottaa: tekniikkaa, tulia, vehkeitä ja vempeleitä riitti vaikka kuuteen näytelmään, mutta tarinan sisältö jäi hämäräksi eikä yksiviivaisiin henkilöihin välittänyt tutustua, musiikki takovan tasasuhtaista. Jos muistaa vaikka muhkeita viikinkihahmoja Frans G. Bengtsonin Orm punaisessa, onhan ero huimaava. Erkki Mäkis-vainaakin olisi tehnyt aiheesta iskevämmän eepoksen. Yksi minkä huomasi jälleen: jos huumoria ei ole pisaraakaan, esitys on kuolleeksi tuomittu. Mutta väkeä riitti ja täydestä meni.
Vappulounas Turun pursiseuran paviljongissa virkisti sentään, raikkaat tuulet jatkuivat, siistiä oli ja iloluonteista. Purjehtijaväkeä, Marjan sisaruksia perhekuntineen. Kuulimme että Kyrössäkin Taatan lakitus oli sujunut hyvin ja kohtalaisen yleisönkin kerännyt. Taata vetelikin omia vappumuistojaan arkistosta puolenpäivän aikaan radiossa, hauskoja juttuja Lintu-Matista ja eräästä sorjasta civiksestä.
Mutta kehuttu dokumentti Kenen joukoissa seisot (Veikko Aaltosen) tv:ssä nähtynä pettymys: vetelä, ryhditön nimettömien muistelmien sarja, räjähtäneet, vuosien syömät veteraanit jotain siinä mutisivat ja lauluista etsittiin jo väljähtänyttä aikatasojen nostalgiaa. Ei sytytä yhtään enää. Eikä pärjännyt Suomikaan lätkässä Venäjälle, mutta Virolle riittää sentään poliittista myötätuntoa. Olipahan marssitettu härskejä Venäjän duuman veikkoja Tallinnan patsasta tutkimaan uutiskuviin; niissäkin oli enemmän menneen maailman ytyä kuin Aaltosen lepsussa dokkarissa.