Hartwall-areenalle on kyllä hankala mennä, oli sitten mikä peli hyvänsä ja vaikka paikka on harkitusti ratojen välissä ja liikenteen keskellä. Miten kuninkaallista astella kaikessa rauhassa vaikka Finlandia-taloon, keskellä elävää kaupunkimiljöötä. Toiseksi isossa hallissa selluaminen on kuin antiikin colosseumia, kaljaa ja sirkushuveja.

Nämä varaukset muistaen Katrin ja Jari Sillanpään joulushow oli tietysti merkittävä paalu viihteen historiassa. Ei kai näin välkkyvää, mahtavaa, pauhaavaa ja loistavaa ole ennen tehty. Ihailtavan viimeisteltyä, harkittua, tarkasti laskelmoitua. Tähtien karisma kyllä puree vaikka punaisella torilla, mutta jotakin ainakin Katrin herkkyydestä hukkuu massiiviseen pauhinaan. Alussa isorumpu löi tuttuihin joululauluihin tahtia kuin sotaväen paraatissa, liekö tarkoituskin. Mutta parhaat numerot pysäyttivät kyllä, varsinkin jos taustaa maltettiin vaimentaa. Katrin ”Sydämeeni joulun teen” oli edelleen vaikuttava ja Sillanpään ”Jouluyö, juhlayö”, jota katsomossa haahuilukaan ei niin pahoin häirinnyt. ”Adamin joululaulu” oli sentään liikaa hänen äänivaroilleen, se vaatii oikean tenorin. Mutta täyttä hollywoodiahan tämä on, amerikkalaisen joulun maihinnousua toden teolla. Semmoisena ajan merkki, tienviitta toisillekin: yhä suurempaan, yhä komeampaan.

Katri oli kiltti kun lähetti liput, laskeutukoon hänelle joulurauha menestyksekkään kiertueen jälkeen. Rauhasta laulaminen tuntui varmaan paradoksilta tämän suuren huminan keskellä. Nyt on nähty maan kaksi suurinta showta, tämä ja Smedsin Tuntematon. Molemmissa presidentti paikalla, mutta tässä häntä ei ammuttu eikä muitakaan. Yhteisiä piirteitä oli tekniikan ylivalta, näyttävyys, melu ja pauhu, jonka lomasta tuikkii joitakin tuttuja väläyksiä kadonneesta suomalaisesta joulutunnelmasta tai Väinö Linnan romaanista, jota kukaan ei enää tunnistaisikaan myöhempien esitysversioiden sekalaisesta tulkintaryteiköstä.

Konsertti oli niin pitkä ja ryysis takaisin niin kova, että päätimme suosiolla jättää Suomi-Puola yhdistyksen houkuttelevan pikkujoulun väliin ja palasimme katsomaan Oscar-palkittua Crashia televisiosta. Se kannattikin, hieno elokuva. Kerrankin kovasta rikollismaailmasta ja rotujen vastakohdista tehtiin inhimillinen kehityskuvaus, suorastaan optimistinen. Lämmitti lähes enemmän kuin upea joulukavalkadi.