Tali-Ihantala 1944. Olihan nähtävä kun Ruotsin kuningaskin on nähnyt. Sitä paitsi Åke Lindmanin viimeinen suurtyö, Åke on reilu Sörkan kundi, kenellä on pitempi ura elokuvassa ja teatterissa? Matti Kassila pystyy kilpailemaan, mutta ei hänkään futiksessa.

Minulla se suuri etuoikeus, että mentiin leffaan parhaan asiantuntijan Vesa Karosen kanssa. Poika tunnistettiin jo Bristolin aulassa ja muuan fiksu veteraani tuli kiittämään hyvistä kolumneista ja kirja-arvosteluista. Olikin harvinainen elokuvayleisö: varttuneita miehiä.

Itse elokuva on kritiikkejään parempi, voimme tässä todeta. Se on hyvin todellinen sodan kuvaus, karu, jyrisevä, järkälemäinen. Siinä ei ole turhaa dramaturgiaa eikä juonen kiekauksia eikä yhtään naista. Se menee samalla logiikalla kuin sota arvataksemme menee eteenpäin tilanteesta toiseen mitä todellisuus vastaan tuo. Sitä ei ole sokeroitu eikä kehitetty jännitysmomenttia eikä lisätty myöskään kauhuelementtiä. Se on paljasta sotaa Talin-Ihantalan rintamanosalla. Kovinta sotaa. Efekteissään kerrankin uskottavaa, todistavat mukana olleet, ei komeaa leiskuvan punaista tai muuta pyromaanista briljanssia. Mutta voi siinä korvat mennä lukkoon.

Jotenkin tämä koruttomuus ja rehellisyys miellytti meitä. Olisihan voinut tilanne käydä vielä selvemmäksi, sen koko dramaattisuus. Nyt saimme sen kuvan, että suomalaisten nerokkaasti keskitetty tulivoima ja saksalainen lennosto lopulta pelastivat Suomen ja jyräsi ryssät perääntymään. Koko tulihelvetti, miesten ihmeellinen kestäminen kalliomaastossa ilman poteroa, jäi sittenkin kokematta. Odotimme vielä kovempaa loppunousua.

Panssarisodasta sai hyvän käsityksen, Reino Lehväslaihokin yhtenä rämäpäänä joukossa. Korpraali Väisäsen yksittäinen tuhoamistyö oli Vesan mukaan vielä suurempi kuin tässä nähty. Siihen liittyy mysteerio: Väisänen katosi jäljettömiin poistuttuaan kenraali Vihman autosta. Mitä tapahtui pojalle? Tätä ei elokuvakaan kerro.

Muutenkin sain leffan jälkeen, kun istuimme Hemingwayssä Guinnes-lasillisilla, kuulla Vesalta paljon kiintoisaa taustaa ja myös täydennystä ja oikaisua elokuvan tapahtumiin. Sodanjohdon ankaria kiistoja ei ollut mukana, ja muutakin loivennusta oli tehty. Vihman kaatumista oli aikaistettu. Sehän oli sinänsä turha ja mieletön näytös, kertoi Vesa. Laguksen osuus, isän ja pojan, oli hyvä. Lindman ja Benedict Zilliacus ovat tuoneet suomenruotsalaiset ja vapaaehtoisetkin mukaan kuten edellisessä elokuvassa, joka perustui Harry Järvin autenttisiin kokemuksiin. Tässä ei ole vastaavaa keskushenkilöä, tässä sotii koko kollektiivi. Paitsi että Bez oli itse tulenjohtajana Tali-Ihantalassa. Tuntemus nousee omista kokemuksista. Alkaa olla viimeisiä kertoja kun niihin voidaan nojautua tekovaiheessa. Kovia naamoja.

Totesimme myös, että olihan tämä vähän toisentasoista sotaa kuin Smedsin raikuva musiikkishow teatterissa, missä Vesakin oli käynyt Tuntematonta komeutta todistamssa ja hyvin säilyttänyt kriittisen mielensä kylmänä. Tässä nyt saattoi miettiä mitä siellä todella tehtiin ja mitä pelastettiin. Ja kuinka mahdottomissa oloissa. Sotasankareina vilahtelee tässä vanhoja kunnon taistolaisia. Jotakin ehkä oppineina. Reipashenkinen sodanvastaisuus on nyt hyvin mahdollista ja hauskaa, kun miehet ensin torjuivat murskaavan ylivoimaisena kiilana jyräävän vihollisen. Ihan oikeasti.