Kiivasta karonkkaelämää. Eilen Myllykolun lopettajaiset Kauhtuan saunalla, jotka kyllä lopetimme hyvissä ajoin, sillä tänään oli matkattava Raumalle seuraavaan ensi-iltaan. Tapio Niemen kanssa kirjoittamamme Kuubalainen serenadi oli viimein katsastettavissa.

Tapio oli katsonut esityksen ennakkoon ja lähetti rohkaisevia kommentteja. Tapasimme Cumuluksen baarissa vaimoinemme ja otimme cubalibret rohkaisuksi. Sitten rohkeasti teatteriin, joka sijaitsee avaralla paikalla kanaalin rannalla hotellin lähellä, välissä kirjasto. Kävin kerran seuraamassa harjoituksia, sitä ennen alustavissa palavereissa.

Olihan esitys kerrassaan myönteinen yllätys! Kirsi-Kaisa Sinisalo oli ohjaajana tehnyt hienoa työtä, pelkistänyt tekstiä, sovittanut sujuvia kohtauksia. Perttu Suomisen sävellykset nostivat varhain kuolleen Unto Koskelan runot kauniisti lentoon. Koskelaa esittävä Lauri Ketonen oli sopiva tyyppi ja lauloi hyvin, hallitsi näyttämöä miltei koko draaman ajan. Mika Waltaria esitti Norssin poika Reidar Palmgren älyllisesti ja miellyttävästi; uskoisin että Mika oli todellisuudessa juuri tällainen auttavainen ja itseään korostamaton henkilö. Illan tähti oli tietysti Satu Silvo Minna Craucherin repäisevässä roolissa, seksikkäänä ja mehukkaana salonginpitäjänä, toki myös juonittelevana ja vallantahtoisena. Ehkä Silvo tuo Craucheriin liiankin myönteisiä ja viekoittelevia piirteitä, mutta esitys on nautittava.

Maiju-Riina Huttunen toi nuoruuden säihkyä Koskelan morsiamen Martta Kontulan rooliin, helisevästi lauloi ja oli kaunis. Vanttera Timo Julkunen oli fyysisesti mahdollisimman kaukana Uuno Kailaan tyypistä, mutta ihmeen uskottavan Kailaan hän silti teki sisäisin keinoin. Tulenkantajien jälkikauden rappioromantiikka kukki näyttämöllä koristeellisena ja vajottavana.

Muutama pienempi rooli sopeutui hyvin kokonaisuuteen. Ihailimme Jens Walentinssonin tanssillista koreografiaa, Elina Vätön ajan henkeen tyyliteltyjä pukuja ja Samuli Hallan monikäyttöistä riepulavastusta käyttökelpoisine tasoineen.

Piru soikoon, olihan mainio näytelmä, totesimme Tapion kanssa, emmekä enää aina erottaneet, kumpi minkäkin kohtauksen alunperin kirjoitti, niin hyvin ne sointuivat lopulta yhteen. Yleisö oli aivan innoissaan, taputti seisaaltaan ja tuntui riemuitsevan aidosti – tervehtivätkö sitten Koskelan pojan varhaista kuolemaa vaiko hänen ainoaa kestävää runoaan, Kuubalaista serenadia, jonka kaikki suomalaiset osaavat hoilata hiukan kännipäissään ainakin.

Puheet, skoolaukset ja lahjanvaihdot lämpiössä nousivat tunteellisesti, olihan Kirsi-Kaisan viimeinen työ Rauman Kaupunginteatterin johtajana – täältä hän siirtyy Hämeenlinnaan johtajaksi. Tunnelma vaikutti kiitolliselta ja haikealta molemmin puolin. Teatteri tarjosi sitten illallisen, joka soi tilaisuuden sulatella näkemäämme ja kuulemaamme. Istuimme johtokunnan pöydässä Niemien kanssa, Laura Voutilainenkin oli ehtinyt keikkamatkallaan paikalle.

Nyt vain näyttelemään niin riuskasti kuin takki kestää. Kaikki menestyksen ainekset ovat koossa.