Tiistaina Sellon kirjastossa Espoossa todistamassa klassikoiden merkityksestä. Haastattelumuotoinen esitys soljui Sillanpäästä Aila Meriluotoon ja Veikko Huoviseen. Yleisöäkin oli paikalla heti alkuillansuusta. Antti Nylén ja Anna Kortelainen jatkoivat.

On mieltä kohottava saavutus jo se, kun löytää sokkeloiseen kauppakeskukseen ja sen parkkihallista itse kirjastoon. Future shock, sanoisin.

Keskiviikkona Vanhan kirjallisuuden päivien kokous jälleen, ensi kesän 30-vuotista kirjataivalta Sastamalassa on tavallista pontevammin juhlistettava. Alkaa se siitä taas hahmottua. Teema ja nimet julkistetaan aikanaan. Istahdimme kokouksen jälkeen Vesan kanssa Café Esplanadin terassille nauttimaan syysillan lempeästä auringosta, vaihdoimme kesän kuulumiset. Puhetta riitti myös Matti Salmisen Haanpää-kirjasta, josta on tulossa Vesan tinkimätön kritiikki Hesariin. Salminen kehua retostaa kovasti jalkautumistaan Piippolaan, mistä hän vasta on kuulemma löytänyt oikean Haanpään. Kunhan katsotaan. Minä tätä jalkautumismetodia olen käyttänyt Hämeenkyrössä jo kolme vuosikymmentä sitten ja aiemminkin, mutta en huomannut sitä kovasti ylistää eikä se muutenkaan siihen aikaan nauttinut ainakaan akateemista arvostusta. Odotellaan Vesan repäisyä.

Ja viimein Kyröön tänä aamuna, joten en ehtinyt edes jalkapallokautemme finaaliin – muutenkin kausi katkesi kohdallani kesken eikä menestyskään ollut kummoinen. Artsi voitti lopulta pisteellä Matin ja uudisti kiinnityksen kiertopalkintoon.

Tänään viimeinen FES-kävely Tampereella, 35 osanottajaa, sama rento lenkki kuljettiin Eemelin jäljillä Amurista Pyynikintorin kautta Aleksanterin puistoon ja poikettiin päätteeksi vanhaan lyseorakennukseen. Armas aurinkoinen sää saatteli tätäkin kierrosta. Kaikkiaan valistettavia kertyi kahdessa erässä lähes satakunta.

Ja kauniiksi lopuksi luiskahdettiin Marjan kanssa Tampereen Työväen Teatteriin, missä näytettiin Prinsessaa – ensi-iltaan kun emme ehtineet. Anna Lappalaisen kirjasta ja elokuvastakin tunnettu tarina Kellokosken sairaalassa. Hyvä aihe, kotimainen musikaali, valtavasti tarpehistoa ja musiikkia ja laulua ja hörsellystä – ihan liikaa. Itse tarina, varsinainen draama hukkui tähän anteliaaseen täytteeseen. Paljon pienemmin ja terävämmin olisi asian voinut esittää. Missä kunnon vastavoimat, missä jänitteet? Arto Halosen ohjauksessa esiteltiin mielisairauden hoitomuotoja kuin opetusdemonstraatiossa ja päähenkilö unohdettiin välillä kokonaan. Armi Toivasen erinomainen nimirooli ei päässyt täysiin oikeuksiinsa. Eriikka Väliahde lauloi kauniisti, Kristiina Hakovrta vähintään yhtä hyvin. Esitys ei osannut päättää kuinka se loppuisi, viimeiset puoli tuntia selvästi liikaa. Lauri Meren kritiikki Hesarissa piti hyvin kutinsa.

Mikähän siinä on, että mitään ei voida enää esittää ilman musiikkia, liikoja lauluja, näyttäviä tansseja, tarpeettomia videopätkiä jne. Mutta kaikesta huolimatta, hyvä ajatus, kelpo yritys ja kipeä aihe.