Olihan autojen vyöry vastassa, kun ajelimme perjantaiaamuna Sylvään koululle.
Nipin napin ehdin Eijan haastatteluun MTV3:een ja radioon ja sitten avajaisiin, jossa seinät pullistelivat. Tiesin että väkeä tulee, mutta en ihan tällaista ryntäystä aavistanut. Rennosti seisoskelimme kohta Sauli Niinistön kanssa vessajonossa, kun virallinen vastaanottokomitea vasta patsasteli pääsisäänkäynnillä. Kohtuullinen kaaos saatteli 24. Vanhan kirjallisuuden päivät liikkeelle.
  Niinistö puhui avajaisissa iskevästi ja henkevästi muutamasta kirjalöydöstään, joista Edgar Allan Poen esiinnostaminen osui Waltarinkin erääseen esikuvaan. Hyvin päästiin lounaalle ja sen jälkeen pääseminaariin. Ei koskaan ole nähty tällaista tungosta juhlasalissa, minultakin vietiin tuoli. Loistava yleisö.
  Paavo Lipponen pudotteli omalla lakonisen herättelevälle tyylillään ajatuksia Waltarista ja vallasta, oli perehtynyt aiheeseen ja heitti muutaman hauskan herjauksen mm. väärän kuninkaan päivästä, jota kannattaisi kokeilla meilläkin. Jyrki Nummen tehtävänä oli edustaa akateemisuutta, ja siinä hän kunnostautui odotusten mukaisesti. Piret Saluri käytti viisaan ja sydämeen käyvän puheenvuoron Waltarista ja Virosta ja menneestä maailmanhistoriasta; monia kohtauskohtia, vallankäyttöä pahimmillaan, kirjan merkitys kauneimmillaan. Markku Envall selosti Waltarin ohjeita nuorille kirjailijaksi aikoville. Ja itse päästelin muutamia sitaatteja siitäkin, kuinka Waltarin perheessä otettiin vastaan tieto akateemikkonimityksestä 1957. Lisää elämäkerrassa.
  Olihan ponteva seminaari, yksi parhaista mitä olen kuullut ja elänyt. Jo tämän takia kannatti pannat päivät pystyyn Waltarin hengessä. Runojakin kuultiin, Päivi Istala oli erinomainen juontaja, Seela Sella ja Veikko Honkanen hienoja tulkkeja, tällä kertaa Veikolla enemmänkin tekemistä Mikan runojen esittäjänä. Olihan aihe vähän hellittää kaupungin vastaanotolla ja kirjatoukkien ehtoohuveissa Ellivuoressa; uudistettu konsepti toimi, saatiin hyvää ruokaa ja juomaa ja kuultiin lisää Waltaria ja Vesan pakina ja Ollin laulatusta ja Anssin tietokilpailu ja tanssittiinkin tunti kaiken päälle. Kun aamun sarastaessa katseltiin Rautavedelle huoneen parvekkeelta, tuntui elo raukealta mutta onnelliselta.
Lauantain lähti jo väljemmin liikkeelle, ei niin suurta ryntäystä, mutta väkeä silti. Taisin unohtaa eilen huutokaupan, missä Ari Suutarla huusi 1900 eurolla sen Hankalan kosinnan, jota moni tavoitteli. Näin Arin kokoelma taas täydentyi, ja sokeasta Areista tulikin lauantaiseminaarin suuri tähti. Sitä ennen istuttiin läpi bibliofiilien historiaseminaari, missä Tarmo Kunnas luisteli yleisin linjoin historiallista romaania, Heini Tola ja Kaari Utrio sentään konkreettisesti oman työnsä tuntumasta ja sydämellä henkilöistään, varsinkin Tola, jonka Fredrika-näytelmä alkoi heti kiinnostaa. Kokeneet esiintyjät takasivat tason.
  Mutta silti sanon, että vihkipappimme Ari räjäytti pankin – ihan kirjaimellisesti. Juttunsa iltapäivällä kirjojen keräilystä oli riemullista kuultavaa, ja Arin hevosen huumori kukki parhaimmillaan. Jukka Parkkinen piti tiukan kompetentin jutun Waltarin suljetusta huoneesta dekkareissa ja päivät päätti ja kruunasi Matti Kassilan mahtava luento Palmujen filmaamisesta; tällaisia kulttuurihistorian tähtihetkiä koemme lopulta aika harvoin. Päihdyksissä kaikesta kirjallisesta annista hotkaisimme vielä jälkipalaksi Neljä päivänlaskua installaatioina, tila-, sana- ja säveltaideteoksena Kaarina Karjulan ohjaamana Bäckmanin talossa; jännä elämys, piste iin päälle. Päivänlaskuja on nyt kuultu Kai Hyttisen (radiossa), Sellan, Honkasen ja nyt tämän ryhmän esittämänä. Siitä on tullut näiden aikojen hittiteos, ja sen se ansaitsee. Ilmestyessään herätti lähinnä hämmennystä.
  Arvatkaa maittoiko sauna ja olut ja vihdanläiske, järven tyven vilpoisa syli Kirkkojärven rannassa.
Aina tulee joku vastaisku jos niin komeasti saa sanoa. Maakunnan lehdistöhän kuvasi päivät hyvin ja näkyvästi, Aamulehtikin virkeästi, mutta sunnuntaina Hesarin kesätyttö Taina Latvala huomasi vain vanhat ihmiset ja Lipposen kahvijonossa, esitelmistä tai asiasta ei mitään, koska sehän on liian vaikeaa kirjoitettavaa. (Ai niin, yhden ainoan pitkäveteisimmän huomasi sentään mainita!) Näinhän toimittajat nykyisin tekevät, vähän liepeiltä pientä henkilöjuttua ripotellaan. Se on suunnilleen sama, jos toimittaja selostaisi jalkapallo-ottelua väliajalla tapaamiensa ihmisten kautta eikä kertoisi itse pelistä mitään.
  Tässäkin jäivät lukipiirit ja lasten tapahtumat kokonaan sivuun, samoin notkuvat kirjatiskit ja monet upeat näyttelyt, Vanhan kirjallisuuden päivät on runsauden sarvi, tälläkin kerralla ennätysyleisön saartelema suurtapahtuma. Harvassa kesähuminassa on niin hyvä ja syvä tunnelma. Tapaamisiin taas vuoden päästä kesäkuussa!