Suven ja runon ja Leinon päivä, mikäs tässä. Viileätä on mutta kaunista.
  Töllinmäki-päivää vietettiin perinteen mukaisesti, ja sattuikin aurinko juuri silloin iltapäivällä lämmittämään. Hyvin viihdyttiin pihamaalla ja kuultiin Raimo Siliuksen luetteloita ja tilastoja Tauno Palon elokuvista sekä Ullan ja Saran dialogi Taatan taiteilijarooleista; Ulla oli sitä ennen meillä lounaalla saaristolaisseurueensa kanssa, ja pienessä laitamyötäisessä purjehdittiin Töllinmäkeen ja hyvin kaikesta selvittiin. Sillanpään hengessä, sanoisin. Hauska oli nähdä taas Aarne Laurila joukossamme. Painelivat sitten vieraat Myllykoluun esitystä katsomaan, ja siunaavat ajatuksemme seurasivat heitä.
  Huomattavan kysymyksen heitti sentään Silius: koskahan viimeinkin filmataan Hurskas kurjuus? Onko kellään siitä aatelmia. Muinoin 70-luvun syvyydessä tv-teatteri sitä vähän suunnitteli, mutta siihen se jäi. Ei ollut ehkä kyllin punainen eikä poliittinen teos. Kukahan nyt näkisi mestariromaanin uudessa valossa?
  Tähän mennessä meidän esityksemme Myllykolussa on ainoa tulkinta! Eikö ole hiukan ihmeellistä, kun kaikki klassikot yleensä pyritään hyödyntämään. Eipä lueta Sillanpäätä koskaan radiossakaan, Ahoa ja Järnefeltiä kyllä. Eikä mikään kirjanurkkaus ole siellä edes suven päivinä Sillanpäähän kajonnut. Ikään kuin joku tyhjiö. Ja kun täällä Hämeenkyrössä vielä yritetään, tapahtuu sellaisia vahinkoja kuin nyt Myllykolussa.
  Tästä tuli mieleeni tutkimusavustaja Pollarin alakerta Leinosta eilen Aamulehdessä: hahmotteli Leinon pettymystä kansaan vuoden 1918 vaiheilla, mutta ohitti nopeasti Leinon valkoisen voitonhurmion, josta todistaa hänen kaksi teostaan, toinen Helsingin valloituksesta ja toinen Vöyrin sotakoulusta. Jos hän olikin kansaan pettynyt, saksalaisia hän ihaili oikein kovasti. Leinohan kuvasi Tampereen valloituksenkin innostuneesti valkoisen armeijan näkökulmasta. Mannerheimia hän puhutteli ranskaksi prinssikseen. Mutta tällaista ei oikein passaa kunnianarvoisen klassikon harteille painaa.