Syyskuu sisässä. Tässä kuussa sitten odottavat suuret kirjalliset juhlat.

&nbsp Esimakua Sanomatorilla illalla. Ottikohan joku ohikulkija asennon Sillanpään Marssilaulun äkkiä kajahtaessa? Syynä ei ollut henkinen varustautuminen Georgian sodan seurauksena, vaan Hämeenkyrön kameraseuran 25-vuotisjuhlanäyttelyn avaus. Lohkare muhkeinta Hämeenkyröä oli siirrähtänyt Helsingin sydämeen. Siihen kuului seitsemän tervehdyspuhetta, kolme lauluesitystä, pari tonkallista sahtia, suolapalaa ja tietysti kuvallinen syleily kautta sillanpääläisten maisemien. Tuli kovin lämmin olo, juuri tällaista siellä on ollut näiden kolmen vuosikymmenen ajan, jotka pitäjässä olen viettänyt. Nyt jo vähän ulkopuolisena menosta nautiskelin.

&nbsp Näyttelyn kuvat ovat iloisen hellämielistä matkailumainontaa parhaasta päästä. Hämeenkyrö esittäytyy idyllisenä onnelana eläimineen, järvinäkyineen, ihmisineen, töineen, leikkeineen, auringonlaskuineen ja sateenkaarineen. Kaunista, hyvin kaunista ja elämänmyönteistä. Tällaista siellä ei juuri ole, mutta kameran linssi on ihmeellinen loihtija. Jos haluaa nähdä vastakohdan, käsityksen siitä mitä maalaismaisema tänään todellisuudessa on, pitää matkustaa Kyröskosken Kuivuriin, missä esillä Martti Kapa Kapasen ankaran askeettinen valokuvanäyttely ’Murtuva maisema’. Kaksi ääripäätä, kaksi näkemystä: kameraseuran kollektiivinen ylistyslaulu ja Kapan yksilöllis-kriittinen kuvaus samasta pitäjästä, samoista maisemista.

&nbsp Kestävimmän kuvasarjan sillanpääläisistä maisemista otti Sakari Pälsi kesällä 1935, kuten kustannuspäällikkö Jaana Koistinen Otavan tervehdyksessään muistutti. Sillanpään piti kirjoittaa tekstit tekeillä olleeseen kirjaan, mutta kirjoittamatta jäivät. Kuvat sentään säilyivät samoin kuin herrojen yhteisistä pirssimatkoista ja suunnittelupalavereista kertyneet laskut.