Anton Tšehov: Ivanov. Helsingin Kaupunginteatteri.

Halusin nähdä miltä tämä nuoruudenteos tuntuu, lukenut olen sitä ja siitä, ainakin Långbackan analyysia. Yllättävän taitavasti kirjoitettu näytelmä nuoren miehen tekemäksi. Tamás Ascherin ohjaus oli kovin korosteinen kuten nykyään täytyy olla. Itse yritän enemmän aina kurottaa alkuperäisen näytelmän puoleen: mitä siellä seisoo, mistä siinä oli kysymys. Tässä aika heilui jossakin epämääräisessä äskeisessä nykyajassa, musiikki sen mukaista. Näyttelijöillä omat repäisevät hetkensä. ”Liian kosiskeleva tulkinta”, sanoi muuan kirjailija väliajalla ja poistui. Ehkä niinkin, ei silti ihan kaukana Tšehovin epätoivoisesta tragikomiikasta. Mutta vähemmälläkin korostuksella tasot tulisivat esiin, pidän oikeastaan enemmän pehmeämmästä, sisäistyneestä tulkintalinjasta, siitä jonka ylittämätön ohjaaja oli Eino Kalima. Nuorena nähdyt tulkinnat Kansallisessa Lokista, Kirsikkapuistosta, Vanja-enosta ovat jääneet hallitsevina mieleen. Tovstonogovin Kolme sisarta oli jo kovempi, jotenkin jyhkeämpi ja samalla sulottomampi.

Tom Wentzelin kreivi ja Pertti Sveholmin Lebedev olivat niin vahvoja, korosteisia tulkintoja, että itse Ivanov Rauno Ahonen sulkeutuneena jäi ensin varjoon kunnes sai omat purkauksensa, monologinsa yleisölle. Reunahenkilöitä oli ohjattu hauskasti, meniköhän karrikointi välillä jo toiseen tyylilajiin kuin tämä elämänpettymyksen keskeistilitys. Naisten oli selvittävä harvemmilla piirteillä.

Ivanov on paljaampi, harvaviivaisempi kuin Tšehovin suuret rikkaat näytelmät; ehkä se senkin vuoksi tuntui modernilta ja kesti korostukset. Kiintoisaa olisi silti nähdä aivan vastakkaisten äänien näkemys, surun ja rakkaudettomuuden pianissimo. Mutta hääkohtaus oli kieltämättä hauska kaikessa kauheudessaan.

(Siellä oli Leino-seuran intellektuelleja. Väliajalla Juhani Lindholm lausahti kirjastani: ”Biografisen kirjallisuudentutkimuksen vastaisku, joka toimii!” Sikäli osuvaa, että samassa katsomossa näkyi tuon tutkimussuunnan synkkä portinvartija Aarne Kinnunen, jota minulla oli kunnia siteeratakin kirjassani, Ylioppilaslehden nuorta kriitikkoa, joka lausui Turms, kuolemattomasta painavan arvionsa…)

Aivan hurmaavaa, runollista on kävellä kinosten täyttämillä kaduilla, lumen hiljalleen varistessa katulyhtyjen valokeiloissa. Helsingin talvi kauneimmillaan!