Hautausmailla on tunnelmansa, niin Malmilla kuin Hietaniemessä. Vanhempia tulee muistetuksi suurella kiitollisuudella. Löysimme myös Marjan sukulaisen I.K. Inhan haudan viimein sieltä taiteilijakukkulan ja Karjalaan kadonneiden laitamalta aidan viereltä, kaunis pieni kivi.

Lopulta pohdin Tauno Palon persoonaa sen kautta, syttyikö hän elämään vain näyttämöllä ja kameran edessä. Muu oli toisarvoista odottelua, hän ei näytä kiinnittäneen paljon huomiota yksityiseen puoleensa, kirjeisiin, leikkeisiin, mihinkään. Perheasiatkin usein sekaisin. Hän eli suuren näyttelijän elämää. Hänen säteilynsä läpäisee hataratkin filmaukset kuten saatoin tarkistaa tallentamastani Rosvo-Roopesta.

Siinä muuan yhteys Mika Waltariin: kumpikin eli vain työlleen, kumpikin sai vain siitä tyydytyksen, muu oli toisarvoista. Heidän ystävyytensä oli suoraa ja sisäsyntyistä, heidän ei tarvinnut erityisesti ”keskustella”. Lauri Meren kirjan loppu on yhtäkaikki murheellinen: niin pian haihtuu suurikin työ ja huomio.

Olin varannut Jari Tervon Troikan pyhiksi, mutta niin vain jäi alkamatta. Täytyy odottaa oikeaa virettä. Matti Röngän Kärppä-seikkailut ovat helpommin sulavia, avaavat ikkunoita itäisten maahanmuuttajien puolirikolliseen sisäkulttuuriin.