Joulukuu on sisässä, ensimmäinen adventti humahtikin Ateenan lentokentällä. Helsingissä sataa.

Mutta päivään sisältyy arvokas tehtävä, ehkä juhlavuoden tärkein. Saan kunnian avata Norssissa Waltari-viikon. Miten kohottavaa astella vanhaa reittiä vanhaan kouluun. Ihastelen onnistunutta remonttia, Norssi on kuin uudesti syntynyt. Jarmo Karvinen johdattaa juhlasaliin: monien muistojen ja aamuhartauksien tanner. Täällä sain ylioppilaslakin, niin myös isäni ja tyttäreni.

Sali täyttyy paristasadasta lukiolaisesta, ja ihmeen hiljaisesti he malttavat kuunnella puhettani Mika Waltarista norssina ja maailmankirjailijana. Kuinka paljon merkitsi koulussa hankittu klassinen pohjasivistys myös kirjailijan uralle. Mitä kaikkea muuta sisältyi Waltarin kouluvuosiin. Löysin papereistani kirjailijan Veikkoon kirjoittaman pääkirjoituksen 1957: ’Latinan opetus valinkauhassa’, siteerasin siitä ajatuksia mietelauseiden merkityksestä ja Norssin hengestä. Vieläkin päteviä. Lähtökohtani oli muistuma Matti Kuusen juhlapuheesta 1962, teemana Norssin hymy. Se oli Kuusen mukaan Jalmari Finnen anarkistinen hymy sotien välillä, se oli Sinuhen skeptinen hymy toisen maailmansodan jälkeen, se oli Pentti Saarikosken ärsyttävä hymy keskellä nykypäivää. Toin ideaa lähemmäs meitä: onko Norssin hymy tänään Matti Klingen arrogantin ironinen hymy, Eero Huovisen surumielinen hymy vaiko Juhani Saloniuksen hyytynyt hymy tulonjakoneuvotteluissa? Klinge tuleekin avaamani Waltari-viikon sitten lopettamaan.

En ole koskaan saanut niin raikuvia aplodeja kuin täällä. Tunsin olevani kuin joku idols-tähti. Tapasin äidinkielen opettajia, Ainon opettajan Anne-Maria Mikkolan ja Kaisa Langen, jonka oppilaat haastattelivat minua Waltarista, ja kaiken päätteeksi sai jauhelihakastiketta koulun ruokalassa. Aino muistettiin vielä hyvin vanhassa koulussa, täytyy muistaa kertoa terveisiä. Kaiken kaikkiaan hieno käynti, sukellus menneeseen, kohtaaminen tässä ajassa.

Jotta en jäisi ihan tyhjäkäynnille, kävin vielä illalla yliopiston alumnien illassa WSOY:n tiloissa kertoilemassa kirjani aiheesta yhdessä Sofi Oksasen kanssa, hän palannut Moskovasta ja toimin tavallaan hänen lämmittelybändinään. Kirsti Mäkinen johdatteli ja Katri Wanner emännöi, seurustelua ja tarjoilua ja rattoisaa meininkiä. Kirjoja vähän myytiinkin.

Kuin toiseen kaukaiseen maailmaan putosin, kun illalla juutuimme katsomaan Aleksi Mäkelän elokuvaa Matti. Voihan tämän kansan matalinta tasoa, voihan loistavan urheilijan paradoksia. Elokuva sinänsä hyvin tehty ja erinomaisesti näytelty, silti vastenmielinen. Miten Matti Nykästä annettiin näin nöyryyttää ja käyttää hyväksi aikanaan? Kun en kovin hyvin asioita seurannut, pöyristyin miltei, sillä leffan tosiasiapohja on varmaankin jonkunmoinen. Murheellinen juttu, joka kaiken lisäksi jatkuu. Vai jatkuuko?