Syysflunssan kourissa jo toista kertaa, minne ihmeeseen vastustuskykyni on kadonnut. Mutta jokin kirjamessujen kansanvaellus ja kymmenet kättelyt ja poskisuudelmat ja ties mitkä, aina pöpö jostain iskee. Pese kädet! Kestettävä vaan ja levättävä. Suututtavinta että työt seisovat.

Ainahan voi lukea. Selvitin pääosin Matti Salmisen Haanpään tarinan, onhan siinä vetoa ja väittelynhalua, vasemmistolais-perussuomalaista paatosta ja riemua omista löydöistä. Niitä esiin nostamiaan Haanpään lehtijuttuja Salminen sortteeraa suurella innolla, niin että merkittävät ja joutavat menevät iloisesti samaan pinoon. Muutenkin tuntuu kuin kaikki Haanpään kynästä lähtenyt olisi kullan arvoista. Vähän viileämpi kritiikki voisi objektivoida teosta.

Muuten kun Salminen runttaa Waltarin armeijakirjan Siellä missä miehiä tehdään limboksi ja armeijan nuoleskeluksi, voisi kysyä, millä perusteella armeijasta olisi pitänyt kirjoittaa aina kielteiseen sävyyn. Olavi Paavolainenkin viihtyi loistavasti sotaväessä, ja harkitsi aikaisemmin jopa upseerin uraa. Univormut kiehtoivat häntä. Tietysti nämä RUK-kelpoiset katsoivat touhua toisella silmällä kuin jurnuttavat rivimiehet. Oli myös yksikkökohtaisia eroja, kuinka ja missä simputettiin. Yrjö Jylhä kävi kertausharjoituksetkin ja valmistautui jo puolitietoisesti siihen, mihin armeijan koulutus tähtäsikin: puolustukseen tosipaikassa. No siellähän se Penttikin sitten ryömi ja taisteli ihan kunniallisesti. Armeijan koulutusta siinä tarvittiin.

Oikeistolainen idealismi on ikään kuin luonnostaan tuomittavaa ja naurettavaa, se on kirjallisuudessa vanha perinne, ja sen kelpo jälkeläisiä on myös tämä Matti Salminen. Martti Haavio oli Haanpään vankka tukimies ja samalla Suur-Suomen tulinen puolestapuhuja. Milläs senkin paradoksin selität?

Virun yksinäni kämpillä, kun Marjakin viipyy vielä Turussa. Todella yksitoikkoista. Pitko tuossa soitti ja vähän virkisti, kohtuullisen innoissaan muistelmistaan. Mattia on kehuttu vaatimattomaksi mieheksi viime aikojen lehtijutuissa, ja totta onkin: harva edes tietää, että mies on otellut yhden matsin jalkapallon A-maajoukkueessa. Niin hiljaa Matti siitä on ollut. Toivotin hyvää jatkoa hänen hienosti alkaneelle kirjailijan uralleen.

Nyt oli surumielin peruutettava lopullisesti Toscanan houkutteleva residenssi, syyskuun lopussa oli jo meininki sinne mennä. Ei auta, työt pakkautuvat, ja semmoinen kokemus on, että ulkomailla en sittenkään kykene kirjoittamaan täysipainoisesti, varsinkin kun tarvitaan lähteitä. Kuka jaksaa raijata niitä mukanaan. Siinä vasta sähkökirjaa tarvittaisiin. Mutta ei, flunssa helkkariin ja pian taas hommiin käsiksi.