Totta on mitä kuuli väitettävän: Espoon Kaupunginteatteri pystyi pyyhkimään pölyt Waltarin kiertuekomediasta Myöhästynyt hääyö sellaisella menestyksellä, että katsomo on jatkuvasti täynnä. Nytkään iltapäivällä ei näkynyt juuri yhtään tyhjiä paikkoja, eläkeläisiä riittää ja meitä muita vetreitä. Jussi Helminen on iskenyt hyvään rakoon, kun muut teatterit etupäässä kaihtavat Waltaria. Teatterissa kaikki tuntui muutenkin toimivan mallikkaasti lippukassalta ja kahvilasta alkaen, Marja vertasi jopa Lontoon Old Viciin.

Waltarin komedia on niin poskettomin ja epäuskottavin tilantein rakennettu, että se humisee kirkkaasti absurdin puolelle. Mutta mitkä farssit ovat uskottavia? Kun pelin säännöt hyväksyy, täytyy ihailla Waltarin tilannetarkkuutta. Hannu Raatikaisen ohjaus poimi yhtä tarkasti osumat. Hyvä miehitys kruunasi loput, Oiva Lohtander aivan muhkea Amerikan eno, Pirkko Mannola veikeä anoppi ja nuoret Miia Nuutila ja Jukka Rasila terhakkaasti käänteissä mukana.

Miksi aina tarvitaan jotain Ray Cooneya pelastamaan kassat, kun meillä on edes yksi yhtä hyvä farssin tekijä. Uusia ei ole juuri kasvanut. Farssi on ajoituksen ja yhteispelin taidetta kuten tiedetään. Kun osasi unohtaa aikansa eläneet (?) asenteet, teutaroivan naisvihan ja yleisen hölmöilyn, nautti tekemisen taidosta. Poskettomuudesta tulikin hauska nostalginen leikki. Minua ainakin nauratti ihan oikeasti.

Kun kerran Espooseen saakka ehdittiin, katsastettiin saman tien Emman valtavat kokoelmat tai osa niistä. Siinäkin, Hannu Väisäsen huoneessa ja muussa oli sulattelemista. Silti herkin työ oli jokin Ruokokosken naisen pää. Joskus palattava ja varattava kunnolla aikaa.

Ja sitten karkaamme lomalle tunnettuun paikkaan. Ansaitsemme katkoksen kaiken huminan jälkeen. Palaamisiin joskus kuun lopulla.