Viimeistään nyt päästävä täyteen työvauhtiin. Alkuvuosi kuluu yleensä ihmetellessä ja vanhoja papereita kokoillessa. Raikas talvi jatkuu.

Kirjoitankin tilauksesta aloittamani näytelmän treatmentia väliaikaan saakka, käyn kirjastossa ja aloitan iltapäivällä uuden kirjan. Niin yksinkertaiselta se tuntuu. Vajaat kolme liuskaa alkua huikaisee lievästi vatsanpohjassa. Alku on aina alku, muuttukoon vaikka moneen kertaan.

Illan kokoan ja lajittelen viime vuoden tositteita ja kaikenmaailman lippuja ja lappuja, joista olisi koottava jonkunmoinen veroilmoituksen aineisto kirjanpitäjälle. Jokavuotinen painajainen. Toiminimen kautta laskuttavana yrittäjänä voin aina venytellä näiden kanssa kauas kevääseen, ja viime hetkillä aukollinen selvitys taas valmistuu. Hohhoijaa.

Kuuntelen mekaanisten töiden ohessa mielelläni radiota; nytkin tuli Markku Envallin kuunnelmasovitus Karen Blixenin kertomuksesta, mutta sen narratiivinen ote oli sen verran kompleksinen, että parikin keskeytystä (soittoja ym.) sekoitti seurannan. Varmaan se oli oikein hyvä.

Iltateellä soittaa vanha norssi Ohto Manninen ja kertoo ilahduttavan uutisen, jonka vuoksi onkin matkattava ensi perjantaina Lahteen historiapäiville.

Voimala on aloittanut virkeästi uudelleen; seurasimme seksikeskustelua, joka etsi uutta tai käyttämätöntä näkökulmaa, ilman jäämistä. Tulikohan uusia kulmia? Ainakin se, että elämme itse asiassa seksikielteisempää aikaa kuin oma nuoruuteni, tätä todistivat miehet Timo Hännikäinen ja Esa Sariola. Naisten markkina-arvoko vähenee nelissäkymmenissä? Tuskin vain. Hyvässä parisuhteessa elävä voi tällaista seurata kuin katsomon aitiosta, ei tule paineita osallistua.

Kun lukaisen Matti Kurjensaaren vaatimattoman mutta ajankuvana antoisan romaanin Tie Helsinkiin (1937), huomaan vielä sängyssä kuinka vähäisistä ”rohkeuksista” 30-luvulla kohahdettiin. Mutta seksuaalinen elämä saattoi silti pinnan alla olla vitaalia ja vilkasta, kuka tietää.