Posti toi kirjapaketin Tartosta. Yllätys: Kari Tarkiainen on kirjoittanut elämäkerran isoäidistään Maria Jotunista. Sitä oli ryhdyttävä heti lukemaan.

Miksi uusi kirja, kun Irmeli Niemen kauan kestänyt elämäkerta ilmestyi 2001. Siksi tietysti, että uusia näkökulmia aina tarvitaan. Tarkiainen tuntee Jotunin läheisesti, sukuperinnössään. Hän on istunut Jotunin polvella ja tullut tuntemaan Jotuni-perinteen ”koko sen voimalla”, kuten hän esipuheessaan toteaa.

Nyt on tullut kaihtelemattomien elämäkertojen aika, vihdoinkin. Tarkiaisen kirja vertautuu Riitta ja Mikko-Olavi Seppälän erinomaiseen Aale Tynni -elämäkertaan Hymyily, kyynel, laulu. Myös Tarkiaisen kirjan nimessä esiintyy hymy: Maria Jotuni. Vain ymmärrys ja hymy. Mutta teosten kuvaamissa tapahtumissa ei ole kovin paljon hymyilyttävää. Jälkeläiset ovat nyt päättäneet kertoa avoimesti, mitä heidän isovanhempiensa ja vanhempiensa kuohuttavissa aviodraamoissa oikein tapahtui. Tähän saakka on liikkunut huhuja, joita kuulin varsinkin Kirjallisuuden laitoksella taannoin. Nyt saan lukea, mistä lopulta oli kysymys.

Tarkiainen kirjoittaa tuimasti ja asiallisesti, myös Jotunin teokset perusteellisesti läpi käyden. Lähes kaikkea hän katsoo Maria Jotunin ja Viljo Tarkiaisen suhteen ja ”liian pitkän” avioliiton kautta. Näkökulma on hedelmällinen. Paljon kirkastuu. Käy selväksi, että Maria Jotuni tunsi ilmeisen aiheetonta ja sairaalloista mustasukkaisuutta miehensä oletetuista syrjähypyistä. Vastapainoksi aviomies syyllistyi remakkaan perheväkivaltaan. Se ei estänyt häntä tutkijana ihailemasta Jotunia kirjailijana yli kaiken. Kauan askarruttanut paradoksi tuntuu aukeavan.

Mitä kaikkea kätkeytyykään arvokkaiden kulttuuriliittojen kulissien taakse. Draamat purkautuivat osin julkisiksi jo omana aikanaan. Nyt niitä voi tarkastella viileästi, syyttämättä. Siinä sekä Aale Tynnin omaiset että Kari Tarkiainen onnistuvat ihailtavasti. He eivät asetu kiistoissa kenenkään osapuolen kannalle. Pohjimmalla kummallakin on sovittava hymy, kaikesta huolimatta. Kiitos näistä kirjoista.