Näin kauan meni ennen kuin saimme mennyksi katsomaan Kaupunginteatterin Westö-tulkintaa Missä kuljimme kerran. Ohjaus ja sovitus Kari Heiskasen.

Siellä on romaani kyllä rankasti ’suomalaistettu’, Westön tiheä suomenruotsalainen maailma onnistuttu kadottamaan jokseenkin tyystin. Repliikit on vahvistettu perinteisellä junttisuomalaisella kirosanastolla ja tapakulttuuri sen mukaista. Svenskanin olisi pitänyt tämä tehdä, jos nyt sielläkään on enää sitä sivistyksen häivää, joka sentään saattelee Westön henkilöitä. Asettuuhan hän itsekin selvästi työväestön puolelle romaanissaan, mutta se on ytimeltään toisenlaista kuin suomenkielinen.

Vierastamisen vahvuusasteeseen kuuluu kaiketi se, että luin romaanin alkukielellä ruotsiksi.

Dramatisoinnissa ihmetytti sen epätasapaino, että kirjan päähenkilö Allu tempaistaan hätäisesti mukaan kun esitys on jo päässyt puoliväliin. Kuvittelinkin jo, että ne alkavat uudelleen alusta väliajan jälkeen, ottavat silloin Allun näkökulman. Niin ei ihan tapahdu. Niko Saarelan sinänsä ytimekkäästi esittämä Allu on tässä valmis luokkakantainen proletaari heti lavalle tullessa, kehitystä ei kuvata. Myös hienostuneet hauraat humanistityypit ovat nykyteatterissa vähissä miesten puolella, kun vahva ja ronski Valkeejärvi on joutunut Ivar Grandellina itselleen väärään rooliin. Eero Ahokin on terveenä hyvä alkupuolella, mutta murtuminen tuottaa vaikeuksia. Seppo Maijalan tasajalkahyppy pöydälle illan parhaita suorituksia.

Naiset olivat kivoja 20-luvun koltuissaan, vähän samanmuottisia paitsi Musta Enkeli, josta oli tehty kummallinen haamu; romaanissa hän on sentään elävä henkilö. Lucystä syntyi kirjaa lukiessa kuva vaaleasta liehuvan leiskahtavasta kaunottaresta; näin lukijan mielikuvat voivat hallita, ehkä häiritäkin katsomista. Muuten kun aineksista ei tosiaan ollut rikkaassa romaanissa pulaa, miksi aikaa tuhlattiin näyttämöllä pitkiin musiikkiesityksiin ja muuhun tyhjään haahuiluun? Näyttämökuva korostetun ankea, lähes tyhjä ja puhuttelematon.

Esitys menee vielä pari kertaa. Aina kannattaa katsoa kuinka romaani kääntyy näyttämölle, tämä oli vaikeimmasta päästä. Romaanin varsinaista päähenkilöä Helsinkiä esitellään joinain fondeina ja aulassa valokuvin. Miksi esitys päättyy Kiven lempeän ’Sunnuntain’ (!) nostalgiaan, kun kaikkien henkilöiden elämä menee täydelleen toisessa äänilajissa? Surullisempaa juttua ei aikoihin nähty. Valinta huipentaa romaanin hengen suomalaistamisen.