Sikainfluenssa jyllää pian täälläkin, uhkailevat. Silti sitä ei matkailurajoituksin edes pyritä estämään. Lienee mahdotonta vapaan vaihdon maailmassa? Kunpa ei Brittein saaren sympaattisiin sikoihin tarttuisi. Siellä kellivät privaattikabineissaan laajoilla niityillä, kullakin sialla oma telttansa minne painua röhöämään. Ihanteellista. Meillä tehosikaloiden betonilattiat ja kalterisellit. Miten lie Meksikossa. Sian pitää saada tonkia!

Nyt tarkkaan ottaen joku tähdentää, ettei mitään sikainfluenssaa olekaan, vaan muuntuneet viruksen aiheuttama sairaus, joka voi levitä pandemiaksi. Odotellaan siis tällaisia terveisiä suuresta maailmasta. Meksikossa kuollut 152, vielä pientä.

Entä influenssan aiheuttamat kustannukset? Vain pisara yleisen talouslaman valtamereen? Ehkä juuri siksi vältetään matkailurajoituksia, ettei talous kokonaan luhistuisi. Omaehtoinen matkaboikotti on mahdollinen. Ainakaan mitään hysteriaa ei tunnu nousevan.

Kari Häkämies poseeraa Kyrön Sanomissa muutaman viikon ikäinen poika sylissään. Hellyttävää. Jospa hän ottaakin kunnanjohtajan homman ihan tosissaan. Ennustellaan että hän tähtää vielä valtakunnalliseen politiikkaan, mutta siellä on vaikeampi ottaa isyyslomia. On hänellä ainakin vuosia aikaa näyttää uusia otteita, joita kunnassa kaivataan ja tarvitaan. Jotenkin tuntuu että railakas tuuli puhaltaa…

Kävelimme keväisenä iltana katsomaan elokuvaa Miehet, jotka vihaavat naisia, jonka Oplev on ohjannut Stieg Larssonin romaanisarjan ensimmäisestä osasta. Olemme kumpikin lukeneet talven mittaan näitä Larssonin paksuja jännäreitä, hyvin tehokkaita, joten vertailevaa pohjaa oli. Erinomaisesti on elokuvakin toteutettu. Larssonin sivujuonia on karsittu ja toimintaa kiinteytetty, silti mitään olennaista menettämättä. Noomi Rapace on loistava Lisbeth Salander ja vastaa täsmälleen kirjan antamaa mielikuvaa tästä vähintään omalaatuisesta sankarittaresta. Myös Michael Nyqvist luo hyvän mielikuvan tutkivasta journalisti Blomqvistista, vaikka esiintyy elokuvassa vähän myötäsukaisempana saamiinsa tehtäviin kuin kirjassa. Sven-Bertil Taube on juuri se Henrik Vanger, jonka muistin sukuhistorian syvänteiden tutkijana. Joitain mutkia oli pakko jättää pois, ja silti ihailin kuinka joustavasti dramaturgia jaksaa ottaa kyytiin vielä pitkittyvät loppuselvittelyt ilman että mittaa kertyy kohtuuttomiin. Suositeltavaa, joskin raa’anpuoleista viihdettä, hauska loppu jättää sentään hyvän mielen.