Dramaattinen päivä, Fortumin johto uudistuu kerralla. Ilmeisesti siellä eletään vähän eri maailmassa kuin muu kansa, sen verran sapekkaita olivat puheet tuen puutteesta. Hyvin näkyvät pärjäilleen ilman tukeakin, mutta nyt ylpeys kiehahti. Herroilla pitäisi olla oma rauhoitettu etukarsinansa, muista riippumaton. Olikohan se Huovinen, joka aikoinaan vaati herralajin suojelua jotta se ei kokonaan katoaisi.

Rikhardinkadun kirjastossa sen sijaan puheltiin ihan rauhallisesti Waltarin Helsinki-kuvauksista. Kerran vielä, pojat! Paikka oli mitä otollisin, olihan tämä rakennus nuoren Mikan varsinainen kirjailijakoulu. Aineistosta on runsaudenpulaa, kun lähtee katsomaan kaikkia Helsinki-aiheita Waltarin tuotannossa. Luonteva kaari on rakennettavissa: kun 20- ja 30-luvun teoksissa ihaillaan modernia nousevaa kaupunkia reklaamivaloineen ja funkis-arkkitehtuureineen ja pienine paheineen, tulee viimeisessä Palmu-kirjassa esiin arvokonservatiivi Waltari, joka haluaa puolustaa vanhaa historiallista Helsinkiä talojen repimiseltä.

Kirjaston salonki oli ihme kyllä keväisenä arki-iltanakin jokseenkin täynnä. Antoisaa on ollut omalta kohdaltanikin ryhtyä taas oman nuoruuteni kirjaston asiakkaaksi. Kovin tuttu on minullekin nousu Korkeavuorenkadun mäkeä, jota Waltari nuoren Juhanin silmin kuvailee Palavassa nuoruudessa trilogiassa Isästä poikaan.

Nyt vasta tajusin senkin, että Hämeenkyrön tyttö Minna Craucher aloitti ujuttautumisen Helsingin seurapiireihin siitä Korkeavuoren ja Pikku-Roban kulmasta, Leijona-apteekin talosta, missä sijaitsi ennen Pension Ritz (sittemmin leffateatteri Gloria). Kulttuurihistoria ympäröi perinteistä kirjastoa.