Sopi hyvin, että suomenkielisen kirjallisuuden esitaistelijan päivänä julkistettiin Pirkanmaan kirjoituskilpailun tulokset Tampereen Metsossa. Vanhan kollegan Aarre Heinon kanssa puolustimme ja perustelimme raadin ratkaisuja. Kirjoittajia ja heidän kannattajiaan oli runsaasti paikalla.

Vaikka ensin tuntui työläältä paneutua yli kolmeensataan runoon ja proosatekstiin, niiden läpi kahlaaminen oli lopulta palkitsevaa. Paljon oli koskettavaa kuvausta vaikkapa nuorten naisten elämästä, rakkaudesta, raskaudesta, synnytyksestä, myös vihlovista pettymyksistä. Totesimme että ihmiselämän biologinen puoli oli vahvemmin edustettuna kuin sanokaamme sosiaalinen saati yhteiskunnallinen. Monia sairaalakokemuksia saimme lukea. Tässä hyvinvointivaltiossa esiintyy arvaamattoman paljon pahoinvointia, senkin saatoimme havaita.

Mitä jäimme kaipaamaan: rohkeampia kokeiluja, irrottelua ja huumoria. Itsenäisempää otetta, sillä monia vaivasi perinteisen modernismin sileä hyvin opittu kielivalmius. Hyvä kieli on perusedellytys, mutta mitä Viita sanoikaan: ”Entä oliko hänellä asiaa?” Poliittista kirjallisuutta harva enää kaipaa, yhteiskunnallista kritiikkiä kyllä. Muutama satiirinen vetäisy vaikkapa seurakunnan byrokratiasta tai työpaikan irtisanomisen kiemuroista virkistivät lukijan mieltä.

Voittajat, runosarjan Satu Lepistö ja proosan Katja Kaukonen ovat jo niin valmiin oloisia tekijöitä, että voimme odotella heidän julkaisujaan lähiaikoina.

Pidin lopuksi luennon Mika Waltarin antamista ohjeista kirjoittajille teoksesta Aiotko kirjailijaksi? (1935) ja vertasin niitä kilpailun antamiin kokemuksiin. Melko täysi sali jaksoi kevään korvalla tulla tätäkin juttua kuulemaan. Waltarin ohjeet ovat hilpeitä, rentoja ja subjektiivisia, mutta pohjalla vakavaa sanomaa. Monet heijastavat aikansa asenteita, mutta joukossa kestäviäkin ohjeita. Kannattaa lukea huviksi ja hyödyksi.