Aamulehdessä Markus Määttänen näkyy huolehtivan sitä, onko tilauksessa uusi sota, kun teatteri ja ooppera aihetta edelleen käsittelevät. Hm, olikohan tällaisia huolia ilmassa taannoin kun Smedsin Tuntematon aloitti räminän ja ammuskelun Kansallisessa ja samaa kirjaa sodittiin Suomenlinnassa. Oopperassakin Isän tyttö nouti aiheen sodasta, elokuvia siitä tulee jatkuvasti tuutin täydeltä, eri maista. En muista, ehkä joku ennenkin murehti tätä.

En ainakaan omalta osaltani tunnusta yrittäväni Yrjö Jylhän runoilla ja niihin pohjaavalla oopperalla uutta sotaa tilata. Jääköön Määttäsen murheeksi. Hänen ironisoimaansa sotashow’ta on ollut aina ja tulee olemaan. Parempi teatterissa kuin kaduilla tai kannaksilla.

Tähän talousalhoon sopi oivallisesti Teeman elokuva kuohuvasta 20-luvusta Amerikassa, siinäkin lähdettiin sodasta ja sotaan palattiin. Cagney ja Bogart kovanaamaisia tähtiä, osiinsa soveliaita. Tarinasta kertyi ihan oikea draamallinen kaari kaikkine kieltolain ja pörssiromahduksen vaiheineen.

Tuulinen sadepäivä antaa aiheen vaihteeksi istua sisällä. Verkosta aamulla kalaa pöydän pitimiksi. Wallanderiakin tulee seuratuksi, mutta Rolf Lassgård on kyllä oikeampi tyyppi kuin tämä kaitaisempi Henriksson. Autossa kuuntelin mennen tullen erinomaisen ruotalaisen näyttelijän lukemaa Inom frosten. Hyvä kuvaus uskonnollisesta fanatismista.

Varsinainen lukuelämys on vasta meneillään, nautittavina paloina: Kaarina Salan toimittama Isän huone (SKS), tyttärien kuvauksia kansallisten tiedemiesten patriarkaalisista kotioloista. Aika hirvittäviä despootteja nämä Hakuliset ja Haaviot. Ennen oli kunniassa vaativa kotikasvatus, kuinka onkaan kaikki tämmöinen päässyt löystymään. Kiinnostavia näkökulmia aukeaa sinne tänne menneeseen yliopistomaailmaan, jossa professorit olivat vielä vapaita hengen titaaneja, tosin elivät melko vaatimattomasti ja ennen kaikkea askeettisesti. Jatkoa seuraa.