Varsinainen Meriluoto-päivä.

Porvooseen ajelin aamuhämärissä Werner Söderströmin historialliseen toimitaloon, missä vielä pidetään kirjailija-arkistoa. Paikalla kuulin, että koko kiinteistö on myyty ja Sanoma on siellä enää vuokralaisena. Näin katoaa kaikki vanha, mutta arkistoissa on tiedot tallessa. Työrauha täydellinen, palvelu hyvä, sain voileipäkakkuakin. Eipä näy muita tutkijoita.

Hieno hetki oli muuten harmaassa aamusumussa ylittää Porvoonjoki jouluvalojen loistaessa sillan kaiteissa.

Sitten kuusituntinen päivä vanhoja leikkeitä ja papereita raplaten. Paljon tuli muistoja mieleen. 70-luvulla Aila oli varsinainen julkkis, lehtijuttuja mittava läjä. Yhtä ja toista hauskaa niistä löytyy, vaikkapa Peter-Peterin värikkäitä vaiheita kirjaksi ja elokuvaksi. Itsekin olin niissä käänteissä vähäiseltä osaltani mukana. Näin ajan päästä monet asiat täsmentyvät.

Ja illalla jatkoin aihetta Ailan luona kuohuviiniä kumoillen ja kymmeniä valokuvakansioita selaillen. Yhden ihmisen elämä kaikkineen kulkee silmien editse ja siirtyy toivon mukaan eläväksi kirjaksi. Aila haukkui vanhoissa lehtijutuissa kriitikot ja Suomen henkisen ahtauden railakkaasti pystyyn kuin Sofi Oksanen konsanaan, mutta miehiä ei Aila hauku, meitä hän rakastaa.

Kun haastattelua kesti kolmisen tuntia, työpäivän pituutta kertyi kaikkiaan yhdeksän tuntia, matkat ja tauot päälle lukien aamukahdeksasta iltakymmeneen Vähän ehdin välissä kirjoitellakin. Sehän on vasta kunnon rekkakuskin keskiverto rupeama, mutta kuka kirjallisuudentutkija viitsii näin rehkiä, kysyin itseltäni.

Jylhä-kirjasta ripottelee hiljalleen palautteita. Niemen Jussi lähetti Aikalaisen, missä asiallinen juttunsa. Tampereella ilmestyy siis yksi kulttuurilehti. Antsu Raevuori lähetti Seuran talvisota-numeron, mainiota. Kansan Uutisissakin on Jylhästä kirjoitettu myönteisesti, kertoi Vesa. Näin vähin erin edetään kohti eneneviä kritiikkejä.