Käytiin Turussa ja illastettiin Marjan sisarusten ja heidän puolisoidensa kanssa veljensä luona Kristiinankadulla. Maittava hilpeä ilta. He ovat ”onnellisia orpoja” sen jälkeen kun vanhempansa kymmenen vuotta sitten kuolivat. Isäni kuolemasta tulee pian kolme vuotta. Aika onnellinen olen minäkin. Ajeltiin perjantaina Malmin hautausmaalla, kaunista, surumielistä.
Katsastin Turussa uusin silmin sitä taloa Aurakadun ja Yliopistokadun kulmassa, missä Yrjö Jylhä ampui itsensä uudenvuoden aatonaattona 1956. Marjan tytär Kaisa on töissä talon alakerran suositussa Rento-ravintolassa. Jylhä-kirjaa ei vielä arvioitu Turun Sanomissakaan.
Luin junassa mennen tullen Lasse Lehtisen päiväkirjaa Viiden vuoden kakku. On ihailtava Lassen kosketuspintoja, kontakteja, laajaa kokemusta ja tietämystä. Sitä paitsi hän kirjoittaa hyvin ja hauskasti, määrittelee terävästi. Poliittiset linjaukset ovat mielestäni terveellisiä, kyllähän pistää entisiä Neuvostoliiton ja nykyisiä Venäjän myötäjuoksijoita kohdilleen. Lännettäjien eturintamassa ajaa tietysti edelleen Suomea Natoon. Mutta sarkasminsa ovat viihdyttäviä, havaintonsa osuvia, vaikka name dropping ja runsaat lounaat välillä vähän huvittavat. Mutta kenellä on kanttia, kertokoon kaikista nautinnoistaan. Lasse paljastuu haltiokkaaksi oopperan ja jalkapallon harrastajaksi.
Mukavaa oli huomata sekin, että meppi viihtyi niin hyvin taannoisissa Waltarin 100-vuotisjuhlissa ja muistaa kehaista puhettani, joka olikin mieluisia kohokohtiani sen vuoden mittaan. Sen sijaan Lasse näyttää nielaisseen Tuurin väitteen, että olisin erityisesti parjannut Erno Paasilinnaa – ystävällishenkisesti toki kirjoittaa, mutta osoittaa vain kuinka perusteeton herja kirjan kansissa elää ikuista elämäänsä.
Onhan kulunut 23 vuotta siitä, kun lounastimme lehdistöneuvos Lehtisen kanssa Lontoossa simpukoita siinä lähetystön viereisessä ravintolassa, missä hän tuntui olevan arvostettu kantakundi. Hoidin silloin apulaisprofessuuria Lontoon yliopistossa, huoletonta aikaa kunnes kaikki muuttui. Nyt tapasinkin silloiset työtoverini Hannele ja Michael Branchin kirjamessuilla ja kuulin, että Michaelin suuri tutkimus A.J. Sjögrenistä on jo korrehtuurikalaista vastaanottoa, joka kuitenkin oli merkittävin. Sitä ei ole meillä ennen käyty läpi, mutta mikään Amerikassa ei tietenkään ole Klingen mieleen, ei edes Waltarin jättimenestys. Hän on havainnoissaan omien odotustensa ja mieltymystensä vanki.
Kun Klinge pitää sekä minun että Ritva Haavikon näkökulmia liian suomalaisina, ei häntä itseään näytä kiinnostavan Waltarin patrioottinen kausi, 30-luku ja sotavuodet. No eihän päiväkirjaan kaikkia puolia saa mahtumaan kuten ei elämäkertaankaan. Kun Klinge ottaa lukeakseen yhden Waltarin teoksen, Ihmiskunnan viholliset, on hänen oma reflektionsa siihen yllättävän vaatimaton. Jäädäänpä odottamaan kuinka hänen tutkimuksensa aiheesta karttuu…
Olenko väärässä, kun havaitsen päiväkirjoista lievää väsähdystä. Entinen sarkastinen terä on jokseenkin piilossa, ja tulee pitkiä jaksoja, jotka ovat niin omista maailmoista kirjoitettuja, ettei niitä ole kai ajateltukaan jonkun luettaviksi. Tallella ovat entiset asenteet: ylhäinen opetus virolaisille ja suuri ymmärrys isovenäläisiä kohtaan. Jotain häneltä puuttuu: itseironia, huumori, elämänläheisyys. Hän ei epäonnistu koskaan eikä ole koskaan väärässä.