Ennen opimme koulussa, että De mortuis nil nisi bene – kuolleista ei pahaa sanaa. Kaarina Hazard ei tällaisesta ole ilmeisesti koskaan kuullut, ei myöskään Päivi Tiilikka, joka toteaa, ettei solvaus ole kunnianloukkaus, jos kohde on vainaja. Onko hän huomannut, että vainajalla on myös omaisia.

Vanha moraalikoodi on muuten hyvin hengissä, mikä ilmenee kanteluitten määrässä. Eivät kaikki ole Halme-faneja, eivät Itäkeskuksen baarien kundit heti löydä JSN:n osoitettakaan, kyllä siellä on ihan valistuneita kansalaisia kantelemassa. Joku loiva huomautus voi Hazardille tulla häpäisystä avoimen haudan äärellä. Parhaiten pääsee esiin, kun panee härskisti halvalla kanssaihmisiä. Ruumiskirstun päältä se onnistuu parhaiten.

Klassinen esimerkki tällaisesta on tietysti Edelfeltin tauluun ikuistettu Kaarle-herttua herjaamassa Klaus Flemingin ruumista, mutta siinähän oli kyse valtapoliittisesta rähinästä Ruotsin ja Puolan hallitsijoiden kesken. Tänään poliittisia vastustajia tuskin enää pilkataan hautajaisissa, päinvastoin kuoleman majesteetti on tasoittanut vanhat vihollisuudet.

Tuoreempi tapaus tulee mieleeni Mika Waltarin kuoleman jälkeen 1979. Tällöin media suitsutti Waltaria suurena humanistina, mikä ärsytti Hannu Salamaa. Hän kirjoitti niin ikään avoimen haudan äärellä Kansan Uutisiin ihmettelynsä siitä, kuinka Waltarista oli äkkiä tullut suuri humanisti, vaikka hän vielä sotien aikaan kirjoitti propagandaa taistelustamme natsi-Saksan rinnalla suurta, humaania ja rauhantahtoista Neuvostoliittoa vastaan.

Tällöin lehden kulttuuritoimittaja ja osa lukijakuntaa nousi paheksumaan Salaman menettelyä – nimenomaan ajankohtaa ja hyvän käytöksen puutetta. Iltalehti varmaankin puolustaa kolumnistiaan, ja pulina kiehuu täällä netissä.

Kun Yrjö Jylhä ampui itsensä Turussa 1956, oli vielä tapana tarkoin vaieta kuolemaan liittyvistä seikoista ja vainajan varjopuolista muutenkin. Talvisodan sankarin mainekehä ei vähääkään himmentynyt, vaikka sen ajan hazardihommaaja olisi voinut keittää kokoon hyvinkin mehukkaan kolumnin Jylhän viimeisistä ajoista. Sekoilua, sekakäyttöä ja sairautta olisi ollut julkisuuteen ammennettavaksi. Väkivallan ihailuakin olisi varhaisrunoista löytynyt.

Elämäkerran kirjoittajat vapautuvat pieteettirajoituksista viimeistään puolen vuosisadan hiljaiselon jälkeen.

Jylhästä ja vähän Sillanpäästäkin kävin tänään todistamassa Hyvinkään Kansallisten seniorien kokoontumisessa, missä oli koolla sata kuulijaa ja tunnelma hyvä ja lämmin. Saan aina kohtuuttomia kiitoksia kuulemma ymmärrettävästä kielenkäytöstäni, mikä osoittaa vain että akateeminen kieli on eriytynyt entistä kryptisemmäksi erikoismurteekseen. Sikäli kuin suomea enää yliopistoissa käytetäänkään.