Historiallinen väitöstilaisuus Tampereella keräsi salin täyteen kuulijoita. Taru Tapioharju puolusti tulkintojaan Tytöstä kaupungissa Mika Waltarin Helsinki-romaaneissa. Juhani Niemi istui tyynesti kustoksena ja minä esitin vaihtelevaa, hyvinkin perusteltua kritiikkiä lähinnä väittelijän ylipaisuneesta narratologisesta terminologiasta ja kiihkeistä ylitulkinnoista itse teksteistä. Uusi nainen tuli kyllä monipuolisesti käsitellyksi, samoin nuori Waltari modernina kertojana. Innostunutta tutkimusta vastaan oli tietysti hauska väitellä – olihan kyse ensimmäisestä Waltaria koskevasta väitöksestä. Niitä on sentään ollut, joissa Waltarin tuotanto on ollut osana väitöstä, esim. tulenkantajista tai uskonnosta puheen ollen. Uusi arkkipiispakin on ollut asialla.

Tapioharjun väitös tuli hyväksytyksi, minkä totesimme kahvitilaisuuden yhteydessä pidetyssä arvostelulautakunnan kokouksessa. Sitkeä yritys palkittiin, vaikka rima vaappui välillä uhkaavasti. Hyvän väitöstilaisuuden dramaturgiaan kuuluu, että yleisöön hiipii jähmettävä kauhu hylkäyksen mahdollisuudesta – kunnes loppulausunto armahtaa.

Tilaisuus kesti lähes kolme tuntia, minkä jälkeen vähän levähdimme Marjan kanssa hotellissa ja siirryimme Finlaysonin palatsiin karonkkaan, jonka väittelijä oli järjestänyt komeasti parhaiden akateemisten perinteiden mukaan. Totta kai olimme jo päivällä frakeissa Juhanin kanssa ja naiset iltapuvuissa, mikä ei Tampereella ole kovin tavallista. Puheita pidettiin, Harri Saksala yhtyeineen esiintyi esittäen Waltarin runoihin sävellettyjä lauluja, nähtiin hauska nukketeatteriesitys ja nautittiin muhkeista tarjoiluista. Erityisiä piirteitä: väittelijä lähetti vastaväittäjän puolisolle 20 punaista ruusua, ja väittelijän puoliso huolehti, ettei vastaväittäjän lasi ollut koskaan tyhjä. Näin hienossa karonkassa en ole ennen ollutkaan – paitsi omassani. Silti jaksoimme kipaista keskiyöllä vielä Ilvekseen jatkoille sympaattisen urjalalaispariskunta Rantalan huoneeseen korkealle Tampereen kattojen yllä.