Tauon jälkeen alkaa elokuvakin tv:ssä kiinnostaa. Broken flowers huvitti ennen muuta pokerikasvoisen Bill Murrayn ansiosta, aihe sama kuin Arto Paasilinnan taannoisessa jutussa Kymmenen riivinrautaa. Tämä vain hienovaraisemmin, vähemmin remellyksin kerrottu. Tosi niukasti, siinä sen teho.

Illalla Marja yllytti katsomaan tanskalaista elokuvaa Häiden jälkeen, ja pienen hangoittelun jälkeen tempauduinkin tarinaan. Peräti kolmessa kritiikissä huomasin varottavan maininnan ”saippuaoopperasta”, mitä voisi ihmetellä. Ikään kuin kohtalonomaiset sattumat eivät olisi oikeassa elämässä saati taiteessa mahdollisia. Olihan Odysseiakin aikamoinen saippuaooppera kaikkine seikkailuineen, eksymisineen ja kotiinpaluineen. Tai Romeo ja Julia, silkkaa melodraamaa vai mitä. Tanskalaisen leffan moraalinen ongelma kehitti joka tapauksessa kovan jännitteen.

Minulle on vakuutettu, että viimeksi puolustamani Topi Kanninen oli todellinen roisto, käytti väärin valtion tukia ja ansaitsi tuomionsa. No olkoon niin, en tunne hänen säätiötään muuten kuin kirjallisten kiertueiden vieraanvaraisena isäntänä. Toimeliaiden konnien otteissa on usein toisenlaista vetoa ja viehätystä kuin nuhteettomien rivikansalaisten. Puolustan mielessäni vaistomaisesti poljettuja ja parjattuja silmätikkuja kuten Matti Vanhasta tai Ike Kanervaa. Aika velikultia.

Se nyt kumminkin herättää ihmetystä, että Oulun käräjäoikeus vapautti ensin Topin säätiön kaikista syytteistä kahdeksan vuoden sinnikkään tutkinnan jälkeen – ja kohta perään hovioikeus ja Patentti- ja rekisterihallitus räppäsivät noinkin kovat tuomiot samasta aineistosta. Oikeusoppineilla on aika lailla hajontaa arvioinneissaan.