Kun koko päivän satoi, kirjoitin vaikka mitä ja luinkin enkä pistänyt nenääni ulos kuin aamulla lehteä hakemaan. Saivatkohan ne Osaran oppilaat yhtään aitaa tehdyksi Töllinmäkeen?

Jäin miettimään tuota Mary Swannin loppua, joka on vähän hämmentävä: hauskasti ja taidokkaasti päätetty eräänlaiseen elokuvakäsikirjoitukseen suuresta Swann-symposiumista, missä sitä ennen romaanissa esiintyneet henkilöt kokoontuvat ja tapaavat toisensa. Mutta jotenkin tuntui, että kirjailija on kehittänyt hätäratkaisun, nostanut parodian vielä ylemmälle tasolle kuin se olisi ansainnut. Tämä on varmaankin osuva satiiri kirjallisuustieteellisestä symposiumista, jossa puheet eivät ole niin tärkeitä kuin henkilöiden eritasoiset kanssakäymiset. Mutta eikö tämä mene vähän liian poskettomaksi siinä vaiheessa, kun kaikki Swann-aineisto katoaa? Dekkarimaista huipennusta ei kunnolla selvitetä, lukija saa päättää mitä oikein tapahtui. Mikä oli anastajan motiivi? Ehkä säästää kelpo runoilijan jälkimaine saalistavilta tieteen korppikotkilta.

Se ainakin tuli selväksi, että tutkijoiden kiintymys yksinäisen runoilijaraukan runoihin ja olemattomaan elämään harvoine dokumentteineen saadaan näyttämään totisen naurettavalta ja samalla jotenkin ymmärrettävältä, siinä on paneutuvaa, sympaattista, miltei fanaattista kiihtymystä. Kirjastonhoitaja Rose nousi ehdottomaksi suosikikseni, Frederic Cruzzin lupaava hahmo vähän laskeutui. Yhtäkaikki mainio teos, josta on ollut seuraa pitkin kesää. Ei vähiten kiitos Hanna Tarkan hienon suomennoksen, joka kulkee kuin helisevä pianokonsertto sävellajista toiseen.