Paitsi että kuuntelen mielelläni aamulla Pasi Hiihtolan soittamia ikivanhoja levyjä olen ruvennut seuraamaan Peter Franzénin luentaa omasta romaanistaan Tumman veden päällä: hyvää, tarkkaa, herkkää kirjausta pienen pojan havainnoista. Franzén lukee eleettömästi, vaikuttavaa.

Tihkusateisen päivän lähin sopiva kohde: Sinebrychoffin taidemuseo, aina varma. Esillä flaamilaista taidetta Rubensin grafiikasta alkaen. Mutta yhtä vaikuttava on pysyvä yläkerta, erityisesti katselin nyt empire-kalustettua salia, Napoleonin aikaista, Pietarin hovista hankittua loistavaa esineistöä ja muotokuvia, joista kuningatar Kristiina olikin toisessa huoneessa. Tällaisesta saa iloa koko päiväksi. Marja joutui seikkaperäiseen kävijähaastatteluun, jonka laistin. Toisaalta olisi helppo vastailla: tällaisessa kannattaa käydä vaikka joka viikko, ihan muuten vaan.

Matti Klinge on kerrassaan hurmautunut Åminnen eli Joensuun kartanosta, Nalle Wahlroosin suurtyöstä. Olisihan siellä käytävä. Sinebrychoffin kokoelmissa äkkäsin pienen siron muotokuvan nuoresta Armfeltista ja Saganin prinsessasta, tekijä Cécilie Duchène Varsovasta.

Suomalaiset solistit juhlivat Toscassa illalla, Metropolitanin ja Milanon yhteistuote, Baijerista tallennettu ja Teemalla toistettu. Tiedot kertovat että Karita Mattila jättää jo tämän loistoroolin eikä ihme, ehkä kasvanut jo ulos siitä. Mutta ihanasti hän laulaa, ja Juha Uusitalo oli pirullinen Scarpia, ei ehkä niin saatanallinen kuin taannoin se pappismies meidän oopperassa, Esa Ruuttunen. Äänentoisto ainakin meidän laitteessa ihmeen tukkoista, nautittiin silti.