Vedimme Taunon kanssa raskaan puuveneen maihin. Kysyin ovatko he Hilkan kanssa harkinneet kirkosta eroamista, kun tää homokanta meni näin kireelle. Eivät ole kuulemma. Epäilimme ettei juuri kukaan muukaan hyvässä Hämeenkyrössä. Tv:ssä Artjärven kirkkoherra totesi, ettei hänen seurakunnastaan kukaan ole eronnut eikä naapuripitäjästä Orimattilastakaan. Onko kyseessä siis suurten keskusten massapsykoosi, maalaiset säilyttävät tyynen harkintansa.

Katselemme Ranskan mellakoita, joissa alle parikymppiset naamarikaverit kivittävät poliiseja vastustaakseen eläkeiän nostoa, johon ikään heillä on vielä jonkun verran aikaa. On palannut mieleen kuinka hyväntuulisia mielenosoituksia Nizzassa järjestettiin. Autot kiertelivät kaupungilla, ja megafonit möykkäsivät faktaa ja iskulauseita. Sitten kokoonnuttiin auringossa kylpevälle torille parleeraamaan vilkkaaseen tyyliin, poliisit vain nojailivat autojensa konepelteihin. Ehkä Välimeren kansa on levollisempaa kuin kiivaat pohjoisranskalaiset.

Illalla Tampereen Teatteriin, tuttu kappale: Ilmari Turjan Särkelä itte. Muuan entinen oppilaani parahti jo keväällä, että on siinäkin Braggella masentava aloitus. Katsotaas nyt rauhassa. Särkelä on yhden luonteen komedia siinä kuin Molièren Saiturit ja Luulosairaat. Kauan on Särkeläkin pysynyt hengissä, vaikka on oikeastaan vain yhden kohtauksen näytelmä. Jotain kansallisesti tunnistettavaa siinä on vieläkin. On tuossa Taunossakin joitakin Särkelän itteminään vakiintuneita piirteitä.

Mutta teatterilla pitää olla Särkelä. Niitä ei teattereilla enää juuri ole, jos mittapuuna pidetään Tauno Paloa tai Helovirtaa. Tässä on turvauduttu Heikki Nousiaiseen, hienoon näyttelijään, joka ei ensi katsomalla vastaa Särkelän hahmoa. Heikki tekeekin kaikkensa luodakseen hiukan toisenlaisen Särkelän: äkkinäisen, kiukkuisen, särmikkään – kyllä, mutta myös koomisen, miltei farssityypin, johon Heikillä kyllä riittää keinovarantoa. Juurevuuden hän korvaa liikunnalla ja naamaliikkeillä. Pelkkään luonteeseen ei oikein luoteta. Ehkä vanha näytelmä näin pysyy paremmin hengissä ja kiinnostaa nuorempaakin väkeä.

Tommi Auvinen on suuren yleisön kannalta varma ohjaaja, ei koskaan riehaannu modernisoimaan, mutta säilyttää tässä tietyn tuoreuden. Aliisa Pulkkinen saa tehdä rehevän koomisen kohtauksen, Mikko Hänninen tyylikkään kartanonomistajan. Kaikki tuntuivat olevan tosissaan mukana, vaikka teatteria ei nyt suoranaisesti pyritty uudistamaan. Monet huokaisevat helpotuksesta. Katsomossa oli tuttua joukkoa Ikaalisista, ikäluokka korkeahko. Siihen osaan kansaa tämä puri täysillä, nauru remahteli. Tätä näytellään vielä kauan.