Kotkan kaupunginteatteri on tehnyt urheasti ja oikein laittaessaan kaupungin klassikon näyttämölle. Toivo Pekkasen Jumalan myllyt ei tosin ole helpoimpia dramatisoitavia, eikä romaanin raskaanpuoleinen lasti millään näytelmäksi käännykään. Mutta läpijuokseva sovituskin on kulttuuriteko, ja joku muukin kuin minä voi innostua kaksiosaisen romaanin vielä lukemaan. Seppo Parkkisen sovitus on alkuteokselle uskollinen liiallisuuteen asti, varsinkin jälkipuolisko ohenee kovin harvapiirteiseksi, kun on kahlattava koko polveileva tarina viimeiseen kohtaukseen saakka. Onhan se jo Pekkasenkin jäljiltä aika aukollista läpilaukkaa henkilökuvia kaventavin harppauksin. Silti uurastus kannatti istua läpi, joskin tuoreena luettu romaani auttoi paljon mukana pysymisessä.

Kaisa Korhosen ohjaama esitys vältti poliittisuutta jopa enemmän kuin Pekkanen, joka tunnetusti oli tasapuolisuuden apostoli. Keskeisen kaksikon, Helmisen ja Kiiskin, vastakkaisuus työväenliikkeen sisällä ei tullut selväksi, ja Helmisen sosialidemokraattinen filosofia oli karsiutunut miltei kokonaan. Vasta Huttunen sai toimia vallankumouksen dynamona. Sinimustiakin oli laimennettu, kovin nopeasti Arvin joukot vilahtivat. Yllättävää ei ole, että keskeinen puhetorvi, demari, vaiennetaan, mutta se sentään on, ettei 30-luvulta edes ääriasenteita enää syyttäen tai ihaillen kannata tehostaa. Kauas on edetty Lapualaisoopperan julistuksesta.

Mikähän tässä ylipäänsä jäi ytimeksi? Taiteen merkitys yhteiskunnallisen taistelun keskellä? Perheiden väliset suhteet, luokkarajat ylittävät rakkaudet. Sovinnollinen tulkinta. Mutta Pekkasen komeita loppusanoja sovitus ei sentään kehdannut käyttää, koska pateettisuus on edelleen pannassa. Pannaan ne tähän, sillä itseänikin yllätti romaanin kumahtava loppu talvisodan kynnyksellä. Sehän päättyy sinimustan Arvin isänmaalliseen tunnelmaan. Hän on odottanut tätä hetkeä, sodan puhkeamista::

”Kaikkien kansojen katseet ovat suunnatut meihin. Nyt on tärkeintä se, mitä he meissä näkevät, minkälaisen merkinnän saamme ihmiskunnan suureen kirjaan.”

Esittäjät olivat hyviä, vaikka kukaan ei saanut suurta luonnekuvaa luodakseen. Hauska oli nähdä vanhoja tuttuja, Eeva-Maija Haukista, Jouni Jalarvoa, Jarmo Tulosta, Esa Suvilehtoa, jopa Salme Karppista pitkästä aikaa. Reippaasti tervehtivät yleisöä jo aulassa laulamalla Veikko Lavia, ”jokainen ihminen on laulun arvoinen”. Niin on.

Kun Kotkassa kerran olin, katsoin samaan putkeen illalla sen Canthin Työmiehen vaimon musikaalisovituksen Suruttomat, sivuaahan aihe tätä menossa olevaa Juhani Aho -hanketta. Sehän olikin jo reippaampaa menoa, tuttu juttu TTT:sta. Erityisesti kiintyi huomio Homsantuun esittäjään Anna Lipposeen, joka erottui jo edellisessä Martan roolissa. Hänessä on luontaista kipinää ja komeutta, hänen viettelyynsä uskoi. Kaisa Leppänen Johannan osassa, mukana myös edellisessä, hyvä kyky myös. Lauri Tanskanen oli huoleton lurjus Ristona, miltei rakastettava konnuudessaan kuten muukin juopposakki, ja Anne Niilola oli topakka Vappu, hyvä yhtenäinen joukko kaikkiaan.

Se on kyllä taidokkaasti tehty näytelmä ja sovitus sikäli, että viettelee alussa yleisön mukaan musiikillis-tanssilliseen hurlumheijuhlaan, ja vakavoituu sitten, iskee täysillä palleaan, saa katsomon halveksimaan koko miessukua lakeineen aivan kuten Minna-rouva sen tarkoittikin.

Raija-Sinikka Rantala ohjasi, kaksi työväen tulista veteraanidaamia siis ohjaajavieraina. Vielä heissä puhtia, jälkimmäisessä enemmänkin. Vaan kumouksesta tuskin enää haaveilevat.

Kannattaapa joskus katsoa kunnon maakuntateatteria, varsinkin kun tuore teatterinjohtaja Ilkka Laasosen näinkin haasteellista ohjelmistoa Kotkassa vetää.