Mitä parempaa voisi sanoa joulusta kuin että se sujui rauhallisesti ja perinteiden mukaisesti. Joulua ei horjuta mikään, varsinkin jos malttaa pidättyä liialta sahdilta ja sen kaltaiselta virkistykseltä. Totunnaisiin menoihin kuuluu sentään jokunen yllätysmomentti.

Olimme juuri joulupöydässä ja hyvässä tunnelmassa, kun ulko-oveen jyskytettiin, ja punakaapuinen valkopartainen joulupukki saapasteli sisään. Kaikki täällä luulivat, että se on taas niitä isännän järjestämiä yllätyksiä, mutta suurin yllätys se oli minulle. Lauloimme spontaanisti pukille, joka ojensi yhden lahjan – ja puhumatta katosi.

Kuka oli pukki tää? Paras arvaus, että se oli nyt se paljon puhuttu oikea joulupukki. Saattoi hyvin ollakin, mutta myös muita arvauksia esitettiin. Naapurusto on tarkistettu: sieltä ei ole yllätyspukkia lähetetty. Jokin pukin veitikkamaisessa olemuksessa tuntui silti tutunomaiselta. Hänen silmälasiensa välähdyksessä, rennossa asennossaan? Ettei vain hyvä Hämeenkyrön kunta tervehtinyt ylimmästä päästään meitä ahkeria alamaisia joulupukin hahmossa, vai olivatko silmäni jo liiaksi jouluherkuista häkääntyneet?

Jos teillä muilla jouluhuoneilla on samanlaisia kokemuksia niin antakaapa kuulua.

Sitten vain pidettiin pyryä pirtissä ja luettiin hyviä kirjoja ja jälkimaisteltiin joulupöydän ruhtinaallisia antimia. Minulla oli kaksi valitsemaani joulukirjaa rinnakkain menossa: Teemu Keskisarjan Vihreän kullan kirous ja Oscar Hijuelosin Vanhan herran joulu. Molemmat luontuivat kiireettömään tunnelmaan hyvin. Keskisarja on tarkka ja ilmeikäs kertoja, tyylin hallitseva historioitsija, joka piirtää Serlachiuksen nousun metsäpatruunaksi kiinnostavin sosiaalihistoriallisin ääriviivoin. Hijuelosin kirja vetosi lähinnä nimellään ja kansikuvallaan, mutta tarjoaa myös elävää ihmiskuvausta New Yorkin sodanjälkeisistä kohtaamisista. Molemmat ovat tässä vielä levollisesti kesken.

Ahon lastut vetävät välillä puoleensa. Jouluaattona luinkin hänen joulukuvauksensa huonekunnallemme. Yltäkylläiseltä vaikutti yläsavolaisen pappilan joulu 1800-luvun puolimaissa. Muuten kun kuunteli kirjailijoiden joulukertomuksia Puttosen radio-ohjelmasta, tuli taas oikein havainnollistetuksi se, kuinka ylivoimainen runollisella mahdillaan Sillanpää tällä alueella oli näihin arkisiin jupisijoihin verrattuna.

Tänä aamuna Matti Klingen päiväkirja saa Hesarissa virkeän vastaanottajan nuoresta runoilijasta, joka lukee hänen merkintöjään ensikertalaisen tuorein silmin. Arvatenkin Matias hyrisee tyytyväisyydestä. Muuten ovat lehdet tyhjänpuoleisia, aivan jo totuttiin olemaan niitä ilman. Jotain olisi sanottava Petterin Niskas-dokkarin väkevästä toisesta osasta, mutta säästetäänpä finaaliin. Ja tietysti verraton Poirot tuli katsotuksi koko huonekunnan voimin, ja Alma se arvasi konnan jo aika varhaisessa vaiheessa. Aaltoja hänelle ja Agathalle.

Ensimmäinen hiihtolenkki takana, tänään jatkettava. Maisemat kuin suoraan Ahon tai Sillanpään kuvailemasta Suomesta, siitä vanhasta ja oikeasta.