Herroiksi julkisilla välineillä Hämeenkyröön. Junakin miltei ajoissa, niin että ehdittiin täpärästi kahdentoista länsilinjuriin. Pasi Harjula viimeisteli taksilla matkamme. Vaatimatonta verrattuna Sillanpään tyyliin: jouluksi tultiin Helsingistä kahdella pirssillä, toisessa perhe, toisessa piika ja tavarat.

Kun lunta putosi harsomaisena seinämänä Helsingissä, täällä on matala hanki entisellään, mutta hyinen viima pyyhkii peltoja. Asetuttiin taloksi. Kuultiin heti, että naapurin uskollinen saksanseisoja Nuutti on poistunut kylän muonavahvuudesta. Muuten kaikki ennallaan.

Silmä kovana katsoimme Petterin Niskas-dokkarin ensimmäisen osan. Hyvin lähti liikkeelle, keskeiset teemat heti mukana, mitään raskasta kronologiaa Petteri ei harrasta. Hänen kollaasitekniikkansa tuottaa elävän henkilökuvan. Mikon viimeinen haastattelu on jo sohjoinen, mutta tallentaa kyllä henkilön tunteellis-pateettisia peruspiirteitä. Sakari Niskanen on hyvä ja järkevä kertoja, toista maata kuin taiteilijamainen veljensä. Meillähän oli ilo hänet toissakesänä tavata Konginkankaan Niskas-tapahtumassa. Odotellaan jatkoa.

Toinen dokumentti Kekkosen ja Hrushtshevin suhteesta oli viihteellis-pintapuolinen kertaus tutuista asioista, vaan lienevätkö kaikille tuttuja. Rautkallion tuoreesta kirjasta olisi auennut uusia näkökulmia tähänkin aiheeseen. Nyt Juhani Suomi sai isännöidä ohjelmaa taatuilla näkemyksillään.

Talo alkaa pukeutua jouluun. Konsertit eri puolilta Eurooppaa kaikuivat koko iltapäivän, eikä tarvitse varoa naapureita. Siinä kun samalla jonkun paketin kääräisee ja myöhäisen kortin, haukkaisee Marjan lämmintä sienivoileipää ja Katariinan kotiviiniä päälle, tuntuu elämä olevan harvinaisen hyvin kohdallaan.