Die tote Stadt – Kuollut kaupunki oli kieltämättä voimakas kokemus Kansallisoopperassa. Jotensakin metallisen vahva, vähän etäinen, unihan se olikin, aluksi jäykän puoleinen, sitten yltyvästi tunteita ja intohimoa lisäävä. Muistan hyvin nämä tuntemukset omalla kohdallani aikana, jolloin etsin korviketta, epätoivoisesti uusintaa, uutta samanlaista kuolleen vaimoni sijaan. Tässä Paul Schottin libretto (perustuu Rodenbachin kertomukseen) tahtoo opettaa, että niin ei voi tehdä kuten ei voikaan. Päähenkilö Paul on juuttunut vaimovainajansa ihannekuvaan eikä pääse siitä irti, näkee unessa toisinnon mahdollisuuden, johon joutuu pettymään ja pääsee lopulta lähtemään mielensä kuolleesta kaupungista. Aika vaikuttavaa, musiikillisesti leikkaavan melodista, dramaattista, kylmäävää. Tenori Klaus Florian Voigt lauloi uljaasti, puhumattakaan Camilla Nylundista, jonka sopraano oli kiljahtavan tulinen ja lyyrisen haikea aina tilanteen mukaan. Muutkin olivat täydellisiä, laadukasta laulantaa.

Kasper Holtenin ohjauksessa oli jotain outoa seisovaa markkeerausta ensin, sitten fyysistäkin kiihkoa, seksuaalista tajunnansyöveriä, hieno lavastus täynnä kamaa, kaupunkia ja symboliikkaa. Mitähän se uskonnollinen väliepisodi siellä kuoroineen toimitti. Mutta kannatti tämä nähdä ja kuulla tuoreeltaan, Veijo Murtomäen (HS) ja Jan Granbergin (Hbl) valtaisien kehujen jälkeen. Ei mikään perinteinen ooppera, sähköinen, jopa satuttava, paikoin tahattoman koominen, niinhän oopperat melkein aina.

Kun Sibelius-kisa vieläkin elää tajunnassa, oli kiva kuulla väliajalla Jukka-Pekka Sarasteen tuntoja kovan tuomaroinnin jälkeen (raati ei siis keskustele eikä perustele, vaan äänestää kylmästi lapuilla, jolloin kaiketi vältetään intrigointi ja taktikointi), istumalihaksiin se homma kuulemma otti. Mikk Murdveen tavatessamme tähyilimme jo tulevaan kesään ja Ilmajoelle, siellä poika johtaa taas Taipaleenjoen orkesteria. Ja professori Jyrki Nummen kanssa ehdimme vähän tuulettaa Rimmisen kirjoja kaiken hälyn keskellä, kriittisesti tietysti, viimeisintä vielä lukematta.

Ai niin, Hämeenkyröstä kuuluu taas: Kauno Perkiömäki on pokannut kunniakirjan läänin taidetoimikunnalta meidän Marssilaulun ”ylväästä ja esimerkillisestä” tuottamisesta viime talvena. Perustelu täyttä asiaa: ”Kansanooppera talvisodan tunnelmista oli rohkea ja kunnianhimoinen suurhanke, jonka suunnittelu, toteutus ja vastaanotto osoittivat, mihin pirkanmaalaiset kulttuuritoimijat kykenevät yhteistoimin.” Lopputulokseen vaikutti ratkaisevasti ohjaaja Sina Kujansuu, joka jaksoi olla vaativa vaikeissa olosuhteissa. Puhumatta lähes paristasadasta laulajasta ja soittajista, jotka antoivat kiertueella kaikkensa.