Suuri palkintopäivä, kirja-Finlandiaa ja Sibelius-kisaa Finlandia-talossa.

Aamulla Seppo Puttonen vertasi Mikko Rimmisen Nenäpäivän tyyliä Frans Emil Sillanpäähän. No sehän kuulosti lupaavalta. Kun kirja nyt on käsissäni ja sitä alustavasti selaan, luonnehdinta ei tunnu ihan pöllöltä. Jotain samaa voi hyvällä tahdolla havaita Rimmisen polveilevista, maalailevista lauseista. Ero on siinä, että Sillanpää ei kehitellyt omia tai erikoisia sanoja, vaan pysyi artistisella linjalla, jota mehusti kansanmurteesta kumpuavilla sanonnoilla.

Kirja on täällä luvun alla, Marja siihen ensimmäiseksi tarttui, hän on usein esilukijani. Rimmisen poika piti vähän avuttomasti tapailevan puheen Vanhalla, mutta vaikuttaa kantikkaalta ja sivuilleen vilkuilemattomalta kirjailijoilta. Häntä kannattaa seurailla. Jo se että hän kuvaa tavallisen naisen arkea humoristisin ja positiivisin värityksin, tuntuu näinä pakollisen kyynisyyden ja kielteisyyden aikoina lohdulliselta.

Illalla oli keskityttävä viulunsoittoon.

Nyt kävi niin, että parit päällekkäisyydet estivät menemästä finaaleihin paikan päälle, mikä ensin harmitti, mutta Teeman mainiot suorat lähetykset, joita saatoin tallentaa ja katsoa rauhassa, tarjosivat sitten tasokkaan korvauksen.

Siisti, taidokas, korrekti soitto palkittiin voitolla. Nikita B-G oli erehtymätön virtuoosi. Mutta kyllä täälläkin hurrattiin Nanzy Zhoun hurjalle syöksylle, siinä oli likka ajatellut, että annetaanpas vähän huutia sille niitten Sibeliukselle. Kiintoisa oli hänen oma tulkintansa, että Sibelius, joka ei oppinut soittamaan viulua niin hyvin kuin halusi, olisi soittanut juuri näin hurjasti. Mene tiedä. Virkistäviä hetkiä tämä pedonsilmäinen syöksytaiteilija joka tapauksessa meille lahjoitti.

Kyllä meistä myös suloinen lyyrikko Bomsori Kim olisi jonkun palkinnon ansainnut, ja Emma Steele paransi loppua kohti, mutta ei näköjään vakuuttanut asiantuntijoita tämän enempää. Jumboksi ei kuitenkaan jäänyt, kuten tv-kommentaattorit tuomitsivat. Myönnettäköön että mekin amatöörikorvillamme havaitsimme Sibeliuksen konserton finaalissa jotain hämminkiä.

Petteri Iivonen hienokseltaan yllätti mielestämme, mutta komeaa että nousi kakkoseksi. Kylmä kaveri, kun sen katkenneen kielenkin selvitti ilmeen värähtämättä. Esther Yoota emme odottaneet ihan noin korkealle. mutta tuomariston tuntijoita vastaan ei auta ryppyillä. Kiva olisi muuten kuulla tuomariston kannoista enemmän kuin vain lopputulokset.

Sen sijaan brändejä emme tähän kisaan todellakaan kaivanneet. Eikö juuri tällaisessa kisassa kannata keskittyä niin puhtaasti musiikkiin kuin mahdollista ja välttää kaikki henkilökeskeinen hehkutus, joka rehottaa kaikkialla muualla ihan kylliksi. Kyllä soittajien persoonallisuudet tulevat väkisin esiin muutenkin kuin heidän taustojaan, pukujaan ja tuhkimotarinoitaan kertomalla. Soittajien tietty henkilökohtainen salaperäisyys päinvastoin tehostaa heidän ylimaallista hehkuaan.

Viisi vuotta odotettava seuraavaa kisaa, mutta onneksi nyt esiintyneet tähdet jatkavat taatusti eri orkestereiden solisteina, joten heitä ei tarvitse pitkäksi aikaa hyvästellä.