Erno Paasilinnan äreä ääni herätteli nostalgisesti aamulla radiosta. Sheriffi osoittautui Ernon lempileffaksi. Mutta Juha Virkkusen taltioidussa haastattelussa tuli pari hauskaa kohtaa osoittamaan, kuinka hyökkääjä tarvitsee hyvän viholliskuvan. Ellei sellaista muuten ole tarjolla, se on itse luotava.

Erno syytti, että Veijo Meren Aleksis Stenvallin elämää vastaan 70-luvulla hyökkäsi ”raivoisasti” koko kirjallisuudentutkijakunta. Kuinkahan oli. Meren kriittisin arvostelija oli silloin Esko Rahikainen, taisi olla maisteri (nyttemmin lisensiaatti) ja kirjastonhoitaja, virkeä ja vilpitön harrastajatutkija (kunnianimitys, ei pejoratiivinen!). Hannes Sihvo, Kiven ja Meren tutkija, ihan oikea professori, sitä vastoin on moneen otteeseen puolustanut Meren Kivi-näkemyksiä, vielä Meri-kirjassaankin Täynnä liikettä (1998). Viimeksi Hannu Mäkelä on romaanissaan taas tullut eri tulkintaan Kiven rakkauselämästä kuin Meri aikanaan. Hän palaa Rahikaisen näkemyksiin, joka on jatkanutkin tutkimuksiaan.

Todellinen kuva on yleensä ristikkäisempi ja vivahteikkaampi kuin suoran tulittajan esittämä mustavalkea asetelma. Mutta Ernon suuri missio oli kurittaa akateemisia typeryksiä, olkoot argumentit vaikka kuinka ilmasta tempaistuja.

Toinen hänen syytöksensä koski Suomen herroja, jotka ovat esittäneet, että köyhyys jalostaa ihmistä. Hah? Kuka ja koska ja missä? Viittasiko puhuja kenties Topeliukseen, joka kehotti olemaan hyvä köyhille. Kuka hänen jälkeensä on ihannoinut köyhyyttä? Osoitteita ei taida löytyä, ellei sitten Pentti Linkola tai joku vihreä ole kysymyksessä, mutta heitä tuskin voi nimittää herroiksi. Missä luuraavat varjonyrkkeilijän vastustajat?

Mutta poleemikon ei tarvitse täsmentää kohteitaan eikä noudattaa erityistä totuudellisuutta, muuten syytökset vesittyisivät.