Hesarin apurahaselvitys herättää monia tunteita kirjailijoissa ja kirjallisuutta seuraavissa piireissä. Kiintoisaa kuinka yllättävät naamat nousevat barometrien kärkeen. Rahanjaoissa ei koskaan päästä objektiiviseen oikeudenmukaisuuteen, monet henkilökohtaiset seikat vaikuttavat. Muistan omalta kaudeltani kirjallisuustoimikunnan puheenjohtajana, myös kuudesta vuodesta taiteen keskustoimikunnassa, kuinka satunnaisilta monesti tuntuivat nämä jakopäätökset.

Tottakai jakajat ovat alojensa asiantuntijoita, mutta heillä on taustavoimansa, mieltymyksensä, ystävyyssuhteensa, poliittiset sympatiansa, liittokohtaiset sitoumuksensa jne. Keskusteluissa erottuvat helposti kunkin suosikit, ja vahvimmat jyräävät ehdokkaansa läpi. Kullakin on oma missionsa: kuka ajaa näytelmäkirjailijoita, kuka lastenkirjallisuutta jne. Mukana on myös jokunen tunnollinen, asioihin ja teoksiin vilpittömästi syventynyt puolueeton puurtaja, joka tosissaan yrittää tarkastella tasoja ja vertailla teoksia. He ovat poikkeuksia. Tulos on sitten erisuuntaisten intressien kompromissikudelma, ja paljon hullumminkin voitaisiin taiteen rahoja jaella.

Joten turha on puolustella hämmentäviä tilastoja, selitellä että tuetaan pääasiassa vähälevikkistä, mutta ei myöskään rangaista hyvin myyviä kirjailijoita. So what. Vääryyttä kärsivien joukko on aina sankempi kuin onnen ja jakajien suosikkien, eikä kukaan saa mielestään täyttä oikeutta.

Jaksan edelleen hämmästellä yltiömukavia olojamme. Kuka olisi lapsena kuvitellut, että joskus saa leffat laajakuvina kotiinsa. Voimme pikkuhiljaa paikata aukkojamme suurelokuvien kohdalla. Selvitin ensin Arabian Lawrencen ja nyt peräti Papillonin. Henri Charriéren alkuteosta tarkasteltiin tuoreeltaan 1970 Pekka Tarkan kritiikkipraktikumissa yliopistolla; sen verran muistan että Matti Brotheruksen suomentamassa kirjassa oli paljon monivaiheisempia seikkailuja kuin mitä elokuvaan mahtui. Mutta vaikuttava leffa anyway, autenttisilla paikoilla filmattu. Loistavat itseään säälimättömät päänäyttelijät Steve McQueen ja Dustin Hoffman kruunasivat elokuvan. Tietysti ranskan kieli olisi tehnyt aidomman, jotenkin myös julmemman vaikutuksen kuin loivemmin luistava englanti.