Ja valoa tulee, vähä vähältä. Tosin aina välillä luntakin.
  Pitkän paussin jälkeen TTT:n suuren puolen ensi-illassa, nostalgiaa ilmassa. Samoja kasvoja, sama tunnelma. Sama paikkakin toisella rivillä. Tarjoilu oli vähän eri: kuohua heti kärkeen.
  Sirkku Peltolan surkimustrilogian eka osan näin KOMissa ja nyt kolmannen täällä, siispä hiukan aukollinen käsitys. Mutta tämä Lämminveriset nousi kyllä myönteisen puolelle, vaikka ensin mietin, onko Tampereella jo tilanne näin heikko, että kansaa asuu siltojen alla. Onneksi Maria Aro mainiossa pääroolissaan muistutti meitä siitä, että tämähän on vain kertomus. Jolla ehkä on joitain siteitä siihen todellisuuteen, josta näytelmässä myös yritettiin kertoa.
  Joku sanoi väliajalla, että jos kerran halutaan puhua vakavista asioista, niin puhuttais sitten kanssa. Tässä oli vanha konsti käytössä: mustahkon huumorin ja fantasian kautta hivutetaan vähän tätä laitapuolen tietoisuutta katsojan tajukammariin. Tilanteessa oli myös tahattoman koomiset puolensa: salissa Tampereen parhaimmisto hyvissä puvuissaan katsomassa tätä leipäjonoissa lusmuilevan sillanalusjengin hilpeän karvasta kohellusta. Joopa joo.
  Pari roolia mahtavan Marian lisäksi pelasti illan. En ole ennen nähnyt Pentti Helinin luomusta irakilaisena Hamedina: olihan siinä vähäeleistä ihmisläheistä oivallusta! Ja Ami Räsänen on keinoiltaan varma, joskin jo tutunomainen. Mutta entä nämä romanialaiset: eikö tällainen mustalaisleiri-meininki rupea jo hipomaan lempeähenkistä rasismia. Olkoon, kertomusta ja hellää tragikomediaahan katseltiin, vaikka vakavasta aiheesta, kuten sanottu. Venytystä oli liikaa, toistoa ja tyhjentyvää tohinaa. Lopun poliisiautokohtaus oli hienosti nostettu, mutta eihän tätäkään esitystä saatu kunnolla loppumaan, vaan sen täytyi laahautua itku silmässä vielä entisten jaksojen kertauksiin saakka.
  Jääkö Peltolan trilogia yhteiskunnallisen teatterin herättäväksi merkkipaaluksi vai unohtuuko monen muun karseanhauskan haahuilun sameaan hetteikköön?