Pidin minäkin Benin puhetta valtiopäivien avajaisissa railakkaana, poikkesi kaavasta ja sisälsi oikeaa asiaa tavanomaisten rituaalipuheitten sijasta. Jospa tällaisesta aukeaa uusi rohkeampi perinne. Varovainen presidenttikin näytti hytkähtelevän myönteisesti yllättyneenä. Väliaikainen rooli antoi puheelle liikkumavaraa. Hauska oli Benin ”sanatarkka” käännös roomalaisesta viisaudesta Vox populi, vox dei. (Kansa on puhunut, pulinat pois.)

Kun kuuntelin ekumeenista palvelusta toisella korvalla, Benin ääni erottui sielläkin sanaa lukemassa. Hänestä olisi voinut tulla myös merkittävä opettaja synagoogaan.

Edustaja Eerola heitti melko ronskin kommentin siitä, että jos persut olisivat oikeita natseja, he eivät olisi äänestäneet Zyskowiczia puhemieheksi. Minuakin harmittaa sellaisten jykevien määritteiden kuin ’natsit’ tai ’fasistit’ löysä heittely. Siihen sortui jopa Sofi Oksanen, joka on ottanut tavakseen mollata suomalaisia ulkomaan lehdille. Jostakin tyhmän vanhoillisesta taidelohkaisusta on pitkähkö matka vielä kirjarovioihin tai taiteilijain polttomerkintään. Joku kohtuus kuuluu kai kirjailijankin käsitevarastoon. Samoin Soinin nimittely fasistiksi kertoo vain plakaatinkantajien alkeellisesta tai olemattomasta historiakäsityksestä.

Pientä leimaamista yritettiin vielä A-talkissakin heiveröisellä menestyksellä. Jan Andersson ei pääse eroon eikä kai haluakaan ylimielisen ivallisista asenteistaan. En usko, että kuulusteleva tyyli enää palvelee poliittista keskustelua. On jotenkin hassua kaivaa yhä uudestaan esiin Jussi Halla-ahon vanhoja blogikirjoituksia. Se osoittaa vain, että uusia aseita ei löydy. Tietysti kohteet valitaan eri perustein. Onkohan koskaan vastaavissa yhteyksissä kaivettu esiin vaikka Jaakko Laakson tai Erkki Tuomiojan vanhoja kannanottoja. Pohjanoteeraus saavutettiin joku vuosi sitten, kun Leif Salmén osoitti sanoin ja elein syvän rasistisen vihansa ja halveksuntansa Halla-ahoa kohtaan. Siitä arvatakseni alkoi Jussin rakettimainen nousu. Poika selviää nykyisin tulituksesta tyynellä rutiinilla, ministeriainesta.

Katsottiin KAVA:n (vanha kunnon Elokuva-arkisto) teatterissa Waltarin käsikirjoittama Suomen ensimmäinen lottaelokuva Tyttö astuu elämään (1943), jota ei ole koskaan esitetty televisiossa eikä paljon muuallakaan, eikä sitä nähty nytkään. Loppu puuttui tässä Waltari-seuran esityksessä. Jäätiin toiveissa odottamaan, että elokuva nähtäisiin joskus myöhemmin loppuun saakka, kokonaiseksi konstruoituna (negatiiveja on säilynyt, ääntä ei kaikin osin). Tuottaja oli yrittänyt hätäpäissään tuhota elokuvan sotien jälkeen, mutta riittävästi on jäänyt keloja, jotta ainakin isänmaallis-riipaiseva tyylilaji selkeni, Ansa Ikonen pääosassa kovien kokemusten karaisemana lottana. Kyllä tämän jo tv:ssäkin kestäisi katsoa, kunhan kunnon kopio rakennellaan.