Hyvästelin äskettäin kuolleen Leo Kalervon lukemalla hänen omaelämäkertansa Itseäni jäljittämässä (1981). Tuolla Tusculumin hyllyssä se oli, jäänyt aikanaan lukematta. Kiintoisia olivat jaksot itseoppineen varastomiehen kirjailijanuran alkutaipaleelta 1957 Ville Repo ja Jouko Tyyri esiintyvät miehen alkuunpotkijoina. Tyyri palasi myöhemmin usein Kalervoon. Syy selviää sekä tästä että aikanaan lukemistani päiväkirjankatkelmista Ajan kanssa silmäkkäin (1996), joissa Kalervo merkitsee muistiin kirjallisuuspoliittisia taistoja 1970- ja 80-luvuilla. Hän oli silloin Tyyrin, Kai Laitisen, Lassi Nummen tukimiehenä vasemmistolaista vyörytystä vastaan.

Ihmeen kiihkeitä kamppailuja silloin käytiin, vaikkapa Kirjailijaliiton johtokunnan jäsenyyksistä ja apurahoista. Kaikki oli umpipoliittista. Arvo Turtiainen piti poliittista sitoutumista kirjailijan elinehtona, samoin monet muut. Se Matti Rossin surullisenkuuluisa ilmianto unkarilaista kirjailijavierasta kohtaan nousee myös esiin. Kalervo edustaa maltillista maalaisjärkeä näissä kahinoissa, mutta välillä hänkin hiiltyy. Seurasimme opiskelijoina näitä sivusta, laitoksella keskusteltiin, mutta silti monet juonet tuntuvat nyt kovin etäisiltä. Raivokasta aikaa, kirjallisuus oli ainakin sikäli arvossaan, että kiihdytti tunteita. Niin kuin sekin tapaus, missä apurahakohteluunsa tyytymätön runoilija heittää Kalervoa viskilasilla silmien väliin. Tämmöistä tuskin enää tapahtuu. Omat kokemukseni valtion kirjallisuustoimikunnan puheenjohtajana 1990-luvulla ovat jo kokonaan toisenlaisia tunnelmiltaan. Muutaman haukkumakirjeen sain, siinä kaikki. Puhelinterroria ei juuri esiintynyt.

Kalervon kaunokirjallinen tuotanto on jäänyt osaltani jokseenkin koskematta, vaikka neljä romaania löysinkin hyllystäni. Kiinnitys menneeseen (1967) on kyllä luetun näköinen. Hän oli kiitetty ja palkittu kirjailija, nautti arvostusta mutta ei lukijoiden suurta suosiota. Eräänlainen Päätalon kirjallinen pikkuserkku, mestarin varjossa. Luotettava maaseudun ja arjen kuvaaja, joihin epiteetteihin hän itsekin työlästyi. Vesa kirjoitti hyvän nekrologin Kalervosta Hesariin joitain päiviä sitten. Juuri semmoinen puurtaja hän taisi olla. Onko Aamulehti huomioinut häntä lainkaan? Näin katoaa pitkän linjan kirjailija keskuudestamme.

Pieni oma muistikuva. Myllykolussa oli menossa Töllinmäen tohtorin esitys 70-luvulla. Huomaan että Leo Kalervo astelee paikalle jonkun seurassa. Tulee myöhässä, pahoittelen. Jonkun aikaa hän seurailee esitystä siitä töyräältä ja palaa sitten tyytymättömän näköisenä takaisin. Tulikin vain museoon ja harmistui, kun joku näytelmä häiritsi sillanpääläistä idylliä?

Tyyri väitti, että Kalervoa harmitti, kun Sillanpää kuvaa muka maalaistöiden vaiheita väärin. Tämä kyllä pomppasi, olisinpa halunnut kuulla jonkun esimerkin. Eri aikakausien kirjailijat eivät kaikissa suhteissa kohdanneet. Kalervo kuvaa puolestaan liiankin tarkasti sodanjälkeistä maalaiselämää ja sen murrosta. Muistelmissaan Kalervo kertoo toisaalta kauniisti parista kohtaamisestaan Mika Waltarin kanssa. Ne olivat hänen mukaansa hänen elämänsä kirkkaita kohokohtia. Tämä hyvittäköön kunnon prosaistin henkilökuvaa.