Raskasta ja antoisaa on käydä läpi nämä jokakesäiset turnaukset. Ja suuri on helpotuksen tunne, kun päivät taas ovat ohi. Syksystä saakka näitä on suunniteltu, kokoustettu, keskusteltu ja soitettu puhelinta – ja tässä viimein ollaan. Paras palkinto on raukea onnistumisen tunne.

Hyvinhän ne nimittäin menivät: hurja helle kuten ennenkin, valtavasti väkeä ja kirjoja ja ohjelmaa ja kaiken päälle myrskyisä ukkonen, joka jyristi ja salamoi rikosseminaareihin omat jylisevät tehosteensa.

Rikos osoittautui monipuoliseksi ja innostavaksi teemaksi. Siitä saatiin yllättävän paljon irti. Ehkä ohjelmaa on jo tungokseen asti, niin että kaikkein mieluisin homma, kirjapöytien äärellä kiertely, jää omalta osaltani ihan liian vähälle.

Torvisoitto avajaisissa virittää juuri oikean kansanjuhlan tunnelman, ja Jakob Södermanin muistelupuhe nuoruutensa kirjastosta Oulunkylässä samoin.

Tässä voin poimia vain joitain muistiin jääneitä tähtihetkiä. Johtamassani pääseminaarissa perjantaina Kirsti Mäkinen piti mallikkaan, hienosti tasapainotetun esityksen rikoksesta, synnistä ja häpeästä kirjallisuudessamme. Teemu Keskisarja latasi selväsanaisesti karmeita rikoksia kaukaisilta vuosisadoilta, joita väristen kuuntelimme. Ja lopuksi Lasse Lehtinen juoksutti poliittisten murhien ja rikosten sarjaa aina Kustaa III:n ajoilta lähelle nykypäivää. Hattuja ja myssyjä on aina löytynyt eri aikoina, eikä jako ole vieläkään vanhentunut, päinvastoin. Tänään Nato jakaa kansaa hattuihin ja myssyihin.

Perjantai huipentui karmeisiin murhaballadeihin, joita Heikki Laitinen tulkitsi äärimmäisen eläytyvästi ja Kimmo Pohjonen revitti hanuristaan sointuja, joita siinä ei voi ollakaan. Hurmoshenkinen, verta hyytävä musiikkituokio!

Vain avajaisten ajoituksessa ja ehtoohuvien järjestelyissä on mielestäni enää toivomisen varaa. Seurahuone ei paikkana toiminut, mutta kuultiinhan Vesan hersyvä pakina aiheesta ”Radio tekee murron” ja hävittiin tietokilpailussa naapuripöydälliselle, mikä kirveli karvaasti mieltämme. Palattiin Ellivuoreen kuin kotiin, tavattiin vanha johtajamme Kari Häkämieskin, joka puuhaa jo täyttä päätä uutta kirjallisuustapahtumaa Pyhtäälle. Hämeenkyrö menetti hyvän alkuiskun, mikä ei ketään yllätä.

Lauantai lähtee raukeammin liikkeelle, mutta sähköistyi jo kirjallisten varkauksien kohdalla. Sanna Nyqvist ja Outi Oja valaisivat kaikenlaisia sumutuksia ansiokkaasti, ja Anssi kertoi törkeistä varkauksista pitkällä antivariaattorin urallaan. Juuri tällöin alkoi kiukuttaa, että seminaarit ovat näinkin kiinnostavia eikä ehdi tarpeeksi muualle tuttuja tapaamaan ja kirjoja tutkailemaan.

Teimme varsinaisen arviovirheen, kun sijoitimme paneelikeskustelun Juhani Ahosta auditorioon. Tila ei riittänyt alkuunkaan, ja tapahtuma piti siirtää juhlasaliin. Sekin tuli melkein täyteen, kuulijoita vähintään puolentuhatta. Kun Juha Seppälä kamaristaan näki selvästi, että Aho ei ketään kiinnosta (Aamulehti äskettäin), hänelle tekisi hyvää tulla toteamaan omin silmin missä klassikon kohdalla mennään. Mutta siihen ylevä kolumnisti ei tietysti koskaan alennu.

Aho-keskustelu sujui mallikkaasti Tuula Uusi-Hallilan selkeällä puheenjohdolla. Varsinkin Lohjan kaupunginjohtajan Simo Juvan näkemykset virkistivät, hän oli todella tutkinut Juhani Ahon teokset ja tulkitsi niitä tuorein silmin. Eppu Nuotio hauskuutti kokemuksillaan, ja minäkin siinä yritin jotakin nostaa tulossa olevasta kirjastani esiin. Ainakin Ahon monipuolisuus ja kansainvälisyys tuli todistetuksi, hänen herkkyytensä, hienovireinen ihmiskuvaus ja luontotunne. Nostin eturintamaan Hajamietteet kapinaviikoilta, vaikuttava teos! Juva nosti herännäisnovellit, Eppu ihme ja kumma Rautatien. Aho tarjoaa jokaiselle jotakin. Saimme kiitoksia ja olimme tyytyväiset.

Enää oli suuri dekkaripaneeli, missä Paula Arvas johdatteli koko porukan pohtimaan teostensa lähtökohtia ja yllykkeitä: heitä olivat Outi Pakkanen, Harri Nykänen, Hannes Markkula, Seppo Jokinen ja Kari Häkämies. Mietittiin kannattaako rikos dekkaristeille, arviot vaihtelivat: ainakin yksi, ehkä neljä tai viisi alan tekijää elää kirjoillaan.

Sokeri pohjalla: kaikkein hauskin tyyppi, iloisin esiintyjä oli Göteborgin kuvaaja Åke Edwardson, komisario Winterin isä. Aurinkoinen vekkuli, itse ystävällisyys, sitä paitsi erinomainen kirjailija. Hänen dekkarinsa tai tarkemmin poliisiromaanit ovat puhdasta kaunokirjallisuutta. Ostin yhden lisää, menossa on Himlen är en plats på jorden. Suosittelen. Marianne Peltomaa Åken kanssa lavalla sujuvasti jutteli, ja Jarmo Papinniemi johdatteli.

Hohhoh, siinä sitä olikin. Joku muu voisi kertoa ihan toisen linjan, erilaiset päivät. Tämä on vain remmissä olevan hajamietteitä. Käytännön järjestelijäthän nämä päivät varsinaisesti tekevät, kirjakauppiaiden ja näytteille asettajien armeija sekä Sastamalan kokenut koneisto, kärjessä toiminnanjohtajamme Johanna Kurkikangas, jota Kirstin kanssa kiitimme lopuksi kalevalakorulla.

Mutta varsinainen taivas maan päällä kohdattiin, kun päästiin lauantaiehtoona kotisaunaan ja polskahtamaan järven laineisiin hikisten vuorokausien päätteeksi, ohjelmaan väkevästi osallistuneet Kirsti ja Vesa seurassamme. Ja sahtikin maistui ihanammalta kuin aikoihin. Tunsimme tämän loppurentoilun totisesti ansainneemme.