Ajoimme aamulla presidentin asunnolle, mutta ei ollut Grimsson kotosalla. Aivan vartioimaton oli avoin paikka lahden rannalla keskellä nurmea. Kirkko pihassa suljettu. Kaunista, pressa nauttii luonnonrauhaa. Marja tähyili hanhia.

Jatkoimme yllättävään kuun maisemaan kohti lounaiskärkeä, joku Vatn siinä päilyi tyynenä, korkeina kohoovat vuoret, höyryävät lähteet, rikin hajua, harmaata pulppuilevaa savea, hevosia laitumella kuin jossain Arizonassa. Olihan katseltavaa.

Mutkaisia sorateitä edelleen Blue Laguuniin, missä saimme pulikoida valtavassa luonnon kylpyammeessa, jota lähteet lämmittävät. Eipä ole sähkökuluja. Kokeilin kolmea saunaa, yksikään ei kotoisen veroinen.

Paluumatkalla pääsimme viimein Reykjavikissa Einar Jonssonin museoon, mistä löysimme helposti ne veistokset, jotka tekivät Sillanpäähän niin suuren vaikutuksen 1930: Ajan aalto, Henkipatto, Aamurusko. Veistäjän asunto yläkerrassa hyvin säilynyt, samaa jyhkeän juhlavaa tavoitetta kuin Tarvaspäässä vain pienoiskoossa, samaa veistosten tyyliä kuin Väinö Aaltosella, runsaampaa vain. Pateettista symboliikkaa, vanhahtavaa ryöppyilevää muotokieltä.

Matka huipentui kauniisti pieneen konserttiin uudessa uljaassa osin keskeneräisessä konserttitalossa: kaksi sopraanoa ja pianisti tulkitsivat Laxnessin runoihin sävellettyjä lauluja ja kertoivat kirjailijan elämästä ja tuotannosta kuva- ja ääninäyttein. Viehättävä kokonaisuus, pieni helmi matkateemamme päätteeksi.

Sulattelimme kokemaamme lammaspaistin äärellä läheisessä puutalossa ilta-auringon vielä loistaessa, Kangaslahden Maijan ja miehensä Simon kanssa. Miltei olimme pikkuisen liikuttuneita kaikesta.