Milja Sarkola: Perheenjäsen. Teatteri Takomo.

Tässä teatterissa, vaikka se on lähin kulmillamme, tulee harvoin käydyksi. Ennen siinä oli leffateatteri Alice. Käynti kannatti!

Ilahduimme vilpittömästi tämän hienon esityksen näkemisestä. Miten rohkeasti ja raikkaasti Milja Sarkola oli tarttunut omakohtaiseen perhetraumaan ja saanut sen laajenemaan yleispäteväksi. Näin yksinkertaisesti voi teatteria tehdä, neljällä näyttelijällä ilman juuri mitään lavasteita tai härveleitä. Riittää älykäs teksti, joka taiteilee ironian ja tunteenomaisen tunnustuksen herkällä rajaviivalla.

Näyttelijät olivat mukana joka solullaan, erityisesti ihailimme Lotta Lehtikarin mimiikkaa ja ruumiinkieltä, joka ilmaisi ihmeen paljon vähässä. Terävästi oivallettu oli myös Hanna Raiskinmäen hyökkäilevä kipakkuus, Antti Holman huolekkaasti korostuva artikulointi ja Seppo Merviän riemukkaasti ärsyttävä pikkupoika. Hyvää tekevä juttu, jonka sanoma on ikuinen, ajaton ja taas mitä tarpeellisin. Perheessä ei tarvita muuta kuin rakkautta, läsnäoloa ja kuuntelemista. Ei niinkään suorituksia ja pärjäämistä. Mutta kun isällä on taiteellista kunnianhimoa ja huippusuorituksia vaativa ammatti, yhtälö mutkistuu ja käy mahdottomaksi.

Näytelmä on kirkkaasti, syövyttävästi oivallettu, mutta Milja on kyennyt kirjoittamaan ja ohjaamaan sen ilman katkeruutta. Siinä ymmärretään myös etäiseksi jäänyttä isää. Siinä on hiven bergmanilaista henkeä, mutta se on ehdottomasti omaperäinen, luennoivalta ja episodimaiselta rakenteeltaankin. Esitys on paikoin hervottoman hauska, heti perään liikuttava. Jokainen perheasioista kiinnostunut, mars katsomaan. Esitykset jatkuvat keväällä kovan kysynnän johdosta.

Hienoisen ylpeänä lisään, että Milja Sarkola oli lahjakas oppilaani Tampereen yliopiston Teatterin ja draaman tutkimuksessa taannoin, mutta sillä oppijaksolla tuskin oli suurta osuutta hänen kauniiseen kehityskaareensa näin kypsäksi dramaatikoksi.