Veikko Lavin mukaan jokainen ihminen on laulun arvoinen. Epäillä tuota hiukan sopii. Samalla voi miettiä, oliko varas, huijari ja kiristäjä Minna Craucher (Maria Lindell 1891-1932)  todella peräti laulunäytelmän arvoinen.

Ilmeisesti oli, koska näytelmä hänestä on tehty. Mitään kovin mainittavaa hän ei elämänsä aikana saavuttanut. Antisankari on monesti kiinnostanut yleisöä, mutta silloin hänessä pitäisi olla jotakin erityistä ja sovittavaa. Persoonallista säkenöintiä, huumoria, selviytymisen taitoa? Mitään näistä on vaikea tavoittaa Minna Craucherin totisesta henkilöstä. Lahjakkain hän oli valehtelijana,  teeskentelijänä ja pyrkyrinä. Köyhä hämeenkyröläistyttö kiipesi näillä avuilla korkealle, kunnes putosi. Mika Waltari ei ollut hänen uhreistaan ainoa, joka tunsi helpotusta Craucherin kuoltua.

Aino Pennasen, Eeva Konnun ja Riikka Oksasen antama kuvaus ei ainakaan pyri kiillottamaan Craucherin mainetta. Kielteistä naisenergiaa hänestä löytyi yllin kyllin. Hänestä ei saa millään unohdettua, esiin kohotettavaa naiskohtaloa, sillä hänestä on surullisia jälkiä useissa muistelmissa ja elämäkerroissa. Hänen metkunsa eivät ole edes kovin kiehtovia, koska ne järjestään epäonnistuivat. Hänen tempauksensa olivat banaaleja, mauttomia ja läpinäkyviä. Osa tehosi hetken  hänen aikalaisiinsa.

Tuoko Espoon Teatterin musikaali Minna Craucher jotakin uutta tähän makaaberiin henkilökuvaan? Ainakin se roiskii kosolti väriä sinänsä vähäpätöisiin tapahtumiin. Historian yksityisiä käänteitä liioitellaan suruttomsti. Minna oli Tulenkantajien mesenaatti jonkin aikaa, mutta hänen romanssiyritelmänsä päättyivät surkuhupaisasti. Olavi Paavolaista ilmeisesti kiehtoi raavas paheellisuus enemmän kuin eroottinen vetovoima. Lehtensä ilmoitustenhankkijana Craucher hankki enimmäkseen velkoja.

Esitys toistaa kliseitä synnillisistä runoilijoista heitä erityisesti yksilöimättä. Kliseet vaihtuvat väärennöksiksi, kun siirrytään Lapuan liikkeen aikoihin. Historia saa korneja korostuksia. Lapualaiset ovat mustatakkinen, aseita heulutteleva fascistisakki. Todellisuudessa kysymyksessä oli vahva talonpoikaisliike, joka varoi aseiden käyttöä. Talonpoikaismarssilla aseet kiellettiin jäseniltä seurausten pelossa. Liikkeen johtajasta Vihtori Kosolasta esitys tekee tietysti raivoavan mielipuolen. Oikeamman kuvan tarjoaa Jukka-Pekka Pietiäisen vuoden takainen kirja Vihtori Kosola, jossa miehestä syntynyttä myyttiä kriittisesti tarkistetaan. Sitä ei löydy esityksen sinänsä runsaasta taustamateriaalista. Teatteri vahvistaa Kosolan myyttiä sitä vastoin yli äyräiden.

Minnaa pidettiin jopa Kosolan rakastajattarena, mutta tämänkin arvelun Pietiäinen tyrmää.  Olkoon teatterilla oikeus mielikuvitukseen, kun se journalismin puolella on kielletty. Silti kun esitys päättyy päähenkilön unenomaiseen toivefantasiaan valtapyyteittensä toteutumisesta ja ”niskalaukauksista saunan takana”, saavutetaan jo eräänlainen kostonhaaveiden kliimaks, jonka vain luova taide voi meille tarjota. Lapuan liikkeen loppu oli huomattavasti vaimeampi tussahdus.   Sitä esityksessä ei kuvata.

Tietysti teatterilla on omat keinonsa ja tavoitteensa eikä niihin kuulu historiallinen totuus tai edes todenmukaisuus. On synnytettävä tunteita. Musiikki on reipasta, meno hulvatonta ja tapahtumien ääriviivat vähän sinne päin. Yksi asia tosissaan ihmetyttää. Miksi näissä esityksissä historian henkilöt halutaan nykyisin vieroittaa mahdollisimman kauas esikuvistaan? Olisiko mahdotonta pukea Olavi Paavolainen hänen tyylinsä mukaisesti eikä joksikin kirjavaksi markkinapelleksi? Voisiko Vihtori Kosola olla ulkoisesti maanläheinen talonpoika eikä riehuva rosvopäällikkö? Voisivatko runoilijat Elina Vaara, Katri Vala tai Uuno Kailas olla muutakin kuin ohuita nimeltä mainittuja marionetteja?

Esittävän taiteen valtavirtaus kammoaa meillä ”näköishahmoja”, mieluiten henkilöiden on oltava ainakin sukupuoleltaan vaihdokkaita. Kun tulin katsoneeksi telkkarista millintarkasti uunituoreeseen lähihistoriaan tähtäävää kuvausta Yorkin herttuan Andrew’n kujanjuoksusta Englannissa, syvä huokaus pääsi. Miksi fiktiivinen laatu ja historian heijastavuus käsitetään niin eri tavoin kahdessa eri kulttuurissa? Pelkästä resurssien erikokoisuudesta ei voi olla kysymys.

5.10.2024