Suomalaiset noudattavat hienosti olympiakisojen alkuperäistä aatetta. Me osallistumme ja kilpailemme vailla voiton toiveita. Suomella oli jonkun tiedon mukaan suurin joukkue, joka ei saanut yhtään mitalia. Pistesijoja sen sijaan ropisi. Pitäisikö siis olla tyytyväinen?
Kansallisia tunnuksia on mahdotonta sivuuttaa. Loistava olympiyleisö Pariisissa osoitti aina raikuvaa suosiota omilleen, mutta kyllä muillekin. Mistä oli polkaistu tämä illasta toiseen Stade de Francella hurmioituva, kuuliainen, kunnioittava, seisaallaan suosiotaan osoittava urheilukansa? Ja aina täpötäysi katsomo. En muista moista nähneeni saati kokeneeni.
Kelpasi ihailla maailman valionuorison ihmeellisiä suorituksia monissa lajeissa. Uudet ja yllättävät kansallisuudet kiinnostivat. Nähtiin aitoja suuria tunteita, ei filmattuja tai käsikirjoitettuja. Autenttisuus on urheilun ylittämätön voima. Sota ja luonnontuhot tuottavat vielä aidompaa surua, mutta urheilu on vapaa tragedian painolastista. Murheet voi kisojen jälkeen unohtaa. Kaikki on perimmältään leikkiä tai pitäisi olla. Voittajan onni on ainutkertainen ja toistumaton.
Varmasti katsoin liikaa näitä ihmenäytöksiä. Jättikisat ovat armoton aikavaras. Samalla oli ihailtava jättimittaisia järjestelyjä, jotka näyttivät onnistuvan kautta linjan yli odotusten. Pieniä rikkeitä aina löytyy, mutta mene ja hallitse näin iso, rikas ja kaaokselle altis kokonaisuus. Huima suoritus ranskalaisilta. Järjestelykoneistolle erikoiskultamitali.
Yleisön jo mainitsin, sille toinen kultamitali. Se osasi paitsi innostua, myös totella kuulutuksia. Mitään pelättyjä häiriöitä ei näytä tapahtuneen, mikä on aika ihmeellistä. Lisäksi yleisö osoitti asiantuntemusta ja kohteliaisuutta kaikkia kilpailijoita kohtaan. Buuauksia ja vihellyksiä kuului vähän. Tuntui kuin olympialainen henki olisikin todellisuutta kaikesta kaupallisuudesta, korrputiosta ja kähminnöistä huolimatta. Politiikka oli saatu pysymään omassa pilttuussaan, vain taustalla väijymässä. Ei mielenosoituksia, ei pommeja, ei rasistisia heittoja, ei ylimääräisiä julistuksia. Dopingtapauksia toistaiseksi minimaalisesti. Mitä ihmettä. Voiko maailmassa vielä olla rehtiä kipailua?
Kolmannen kultamitalin ojennan suomalaisille selostajille ja toimittajille. Kun enimmäkseen seurasin yleisurheilua, on sanottava että Kimmo Porttila ja Johannes Oikarinen pitivät meidät erinomaisesti ajan tasalla, huomasivat paljon ja komentoivat osuvasti. Tuomas Raja taustoitti todella tietorikkaasti, eivätkä hänen toistonsa ja pappamaisen myötämieliset kommenttinsa paljon vaivanneet, ajan oloon niihin tottui. Hän ainakin valoi ymmärtämystä urheilijoiden heikkoihinkin hetkiin. Vankkaa ja paneutunutta toimintaa kaikilta, studiokin pysyi kuosissaan ja väläykset Pariisin katukuvista virkistivät. Lähetyksiä oli ylipursuava määrä, väkeä paikalla tarpeeksi. Kiitos näistä.
Mutta kaikki päättyy aikanaan, vaikka tuntui jo että nämä kisat eivät milloinkaan. Nyt on vielä käytävä alakerrassa vilkaisemassa naisten maratonia. Siellä pinnii yksi Suomen tyttökin muiden seassa. Jos nyt jotakin murehtisi niin sitä, että varsinkin miesten kestävyysjuoksu on niin matalalle romahtanut. Naiset saavat parhaansa mukaan jatkaa komeita perinteitä. Sinivalkoisia juoksijoita kaipaan taas kärkeen! Mutta minkä he näille eri maista rynnistäville luonnonlapsille mahtavat. Kun ei keihäänheittokaan enää pelastanut kisamenestystä! Pakistanista tulee ihmepaiskaaja ja pesee kaikki. Hyvät kansallisen tason tulokset eivät enää riitä yhtä pistesijaa kauemmas.
Siellä naiset painelivat keskellä Pariisin uljaita nähtävyyksiä kauniina elokuun sunnuntaina. Juhlava näky. Jarmo Lehtinen jakelee sopivia tietoiskuja reitin historiallisista kiinnekohdista. Rankan vallankumousta muistellaan mennen tullen. Muistan monia vaelluksiani noissa maisemissa, ensimmäisen kerran elokuussa 1965, siitä on jo 59 vuotta. Nuori opiskelija ihmetteli maailman taiteen metropolia. Nyt ne taivaltavat jo toista kertaa noita reittejä, naiset saavat kunnian päättää kisat. Camilla Richardson oli viiden kilometrin kohdalla sijalla 55. Hyvin tähdätty. Muuta en sano naisista sanaakaan, ettei tämän alustan tutkintotuomari taas hylkää suoritustani.
Paitsi että Ranskan Julien johti hienosti alussa, muta on nyt vaipunut alemmas. Yhdeksän naisen kärki, kolme kenialaista, kaksi etiopialaista, on siellä Hollannin Hassan ja Japanin Suzukikin. Camilla Richardsson on sijalla 67 ja kuuluu hiipuvan. Ruotsalainen Wikström meni ohi. Loppuvaiheet alkavat. Ja hienosti huipentuvat. Kärki pysyy koossa, ratkaisut vasta loppukaarteissa, pientä tönimistäkin. Suosikkini Hassan voitti loppukirissä! Huimaa.
Olipa kaunis ja jäntevä juoksu. Iloinen yleisö reunusti koko matkan ajan, en koskaan ole nähnyt näin innostunutta tunnelmaa maratonilla. Useimmat juoksijat tulevat maaliin hyväkuntoisina vilkutellen. Sieltä tulee myös Camilla Richardsson, juoksee joka tapauksessa urheasti loppuun. Sopivan vaimea sävytys Suomen kokonaismenestykseen. Ehkä vielä tulee meiltäkin juoksijoita, jotka taistelevat kärkijoukoissa – vai onko turha toivo? Maailman onnellisin kansa ei enää välitä urheilla turhan tosissaan, kunhan mukana ollaan ja hyvä edes niin.
Nyt on jäljellä enää palloilua ja päättäjäiset, joka arvatenkin pidetään vähän tavanomaisemmin ja vaisummin kuin häikäisevät avajaiset. Päättäjäisiin kuuluu melankolinen tunnelma, haikeat huiskutukset ja viesti seuraaviin kisoihin neljän vuoden kuluttua. Ranskalainen kulttuuri ja urheilu ovat näyttäneet voimansa ja ylivertaisen taitonsa, jenkit saavat pistää todella parastaan, jos meinaavat Los Angelesissa päästä lähellekään tätä kansojen kohtaamisen huippuunsa virittynyttä täyttymystä.
11.8.2024