Karkauspäivänä WSOY ilmoitti karkaavansa vanhasta kunnianarvoisesta talostaan Bulevardilta. Olihan murheinen vaikka odotettu uutinen. Raha murskaa jälleen perinteet. 1930-luvun alussa Jalmari Jäntti johdatti yhtiön pääkonttorin Porvoosta Helsinkiin. Hienon paikan valitsi, joka nyt menetetään. Kuinka suuri onnettomuus olikaan WSOY:n liitto Sanoman kanssa aikanaan, siitä seurasi pelkkää alamäkeä ja itsenäisyyden menetystä, josta tämä on kai viimeinen pisara. Jatkossa Bonnier määrää tahdin.

Aina olen tyydytyksellä silmäillyt Bulevardin fasadia ylittäessäni Vanhan kirkon puistoa. Niin tänäänkin kun kävin Kosmoksessa pienessä neuvonpidossa. Kirjakauppa kivijalkaan sentään jää. Kyösti Kakkonenko nyt valtaa tuoreella rahallaan vanhan kiinteistön. Ei löytynyt enää ketään avaraa mesenaattia, ei kulttuuritahtoa Sanomalta. Eihän talon menetys kirjailijalle niin kohtalokasta ole, työt jatkuvat. Ihmettelen kuinka työntekijät sopeutuvat tason pudotukseen Korkeavuorenkadulla.

Voisiko ajatella positiivisesti. Ehkä perinteet jo painoivat. Uudessa talossa ollaan vapaita menneisyydestä. Minulla säilyy yhtä pitkä matka toimitaloon, sitä paitsi se on kirjastoreitin varrella ja naapurissa on Päivälehden museo. Säästyn askeleilta, mutta se ei korvaa tunnelmaa ja tiettyä arvonlisää, joka sisältyi Bulevardin seiniin.

Alakuloisen karkauspäivän sinetöi Suomen heikko esitys illalla Itävaltaa vastaan. Miksei Furuholmia otettu aiemmin kentälle, heti pani poika tuulemaan. Edes pieni lohtu.