Niin laskeuduin taas Kyrön hulmahtaviin suvimaisemiin – likipäin kesäähän tämä jo on, koivunlehti miltei täysikokoinen ja tuomi kukkii. Nautin hivelevästä helteestä ja luen tuolissani omenapuun alla hyvää kirjallisuutta, josta kerron myöhemmin. Kalassakin kävin ja toin hauen ja pari lihavaa ahventa; kalasoppa porisi kattilassa. Perunat on maassa ja orvokit piharapun koristelaatikossa, mitään tämän enempää en nyt juuri voi elämältä toivoa.

Kaiken lisäksi törmäsin heti täyslaidalliseen täkäläistä kulttuuritarjontaa, josta on kerrottava.

Ikaalisten vanhassa kauppalassa, sen Omalla Tuvalla pidettiin ensinnä harvinainen matkailuilta. Matti Huusari kertoi Kiinan matkastaan vuodelta 1974, kun  siitä on nyt kulunut 50 vuotta! Muistan hänen silloisen kertomuksensa tuoreeltaan, ja nyt saatiin rikastettu kertaus. Matti matkaili opettajien joukkueessa junalla Venäjän arojen halki Pekingiin samaa reittiä kuin vielä varhaisempi valtuuskunta 1953 Sylvi Kekkosen johdolla. Sama reissu, jolle Pentti Haanpää otti matkatavaroina paperikassiin kalossit, tupakkamassin ja kaksi jaloviinapulloa. Näitä valtuuskuntia silloin oikein kutsumalla kutsuttiin kommunistisen Kiinan saavutuksiin tutustumaan.

Matin sankarimatka oli sikäli historiallinen, että hänen joukkonsa reissasi aikana, jolloin Mao vielä hallitsi maata ja kulttuurivallankumous oli käynnissä. Kadut olivat täynnä polkupyöräilijöitä, yhtään autoa ei dioissa näkynyt – jaa sentään joku hassun näköinen kolmipyöräinen. Kun minut haastettiin samalla kertomaan jokunen sana tuoreemmasta Japanin matkastani, ero oli siinä suhteessa huikea. Muutamat matkatoverini tarkkailivat maata lähinnä vallitsevien automerkkien kautta ja ihastelivat joustavaa liikennejärjestelyä ruuhkista huolimatta.

Matin erikoishuomiot koskivat tietysti arkkitehtuuria havainnollisin kuvanäyttein. Taidokkaita kattorakennelmia ihailimme niin pyhissä paikoissa kuin tavallisissa asumuksissa. Matti väitti, että kiinalaiset osaavat valmistaa taloja, jotka joustavat puisten pylväiden varassa eivätkä sorru edes maanjäristyksissä toisin kuin kuulemma japanilaiset. Yritin puolustaa japanilaisia, siellähän on enemmän järistyksiäkin, mutta asiantuntemukseni ei yltänyt Matin havaintojen tasalle.

Nautimme pöydissä ystävien kanssa kiinalaisvaikutteista tarjoilua ja selasimme vanhoja kirjoja ja taannoiset maolaiset muistot kihahtivat nuppiimme. Oli se villiä aikaa, monet kulttuurin lähettiläät noutivat tosissaan innoitusta punatähden loisteesta. Kunnes into hiipui, ja nyt eletään sitten kokonaan toista aikaa, jolloin Kiinan liikahduksia tarkkaillaan pikemmin pelon kuin ihailun vallassa.

x x x

Tästä nopea siirtymä hyvään Hämeenkyröön, missä kulttuurinen väki kokoontui pitkästä aikaa kolme vuotta sitten yksityistettyyn Koskilinnaan. Mitäpä näimme siellä? Kerrassaan uuden kotimaisen oopperan, joka perustui Sillanpään teokseen Elokuu. Se ei suinkaan ollut kyröläistä tekoa, vaan tuontitavaraa – ensi-ilta oli äskettäin Kangasalla. Ihailtava oli nuorekkaan tekijäryhmän rohkeutta, kun tarttuivat huimapäisesti näin vaativaan teokseen, josta Matti Kassila on tehnyt ylittämättömän hienon elokuvan.

Ilmeisesti oma Sillanpää-oopperamme (2017-18) on innostanut tekijöitä eri tahoilla, viime kesänähän nähtiin Myllykolussa ooppera Ihmiset suviyössä. Sillanpäätä ryhdytään laulamaan monissa miehin ja naisin. Ei kai voi vielä puhua buumista. No joka tapauksessa, kuinka toimi tämä Kulttuuriyhditys Eiku ry:n (mikä nimi) tuottama produktio Elokuu?

Ryhmän musiikillinen viritys edustaa korkeaa koulutustasoa, on elävä kuusimiehinen orkesteri ja kauniita nuorten solistien ääniä. Helsingin Konservatoriossa ja yliopistossa opiskellut Esko Alanen on säveltänyt vaihtelevan melodista musiikkia, jossa alkupuolella jouset ilakoivat ja lopussa kuullaan tummempia ääniä. Yleinen ote on keveänpuoleinen, nimeäisin tämän pikemmin kansanomaiseksi laulunäytelmäksi kuin oopperaksi. Alussa ollaan hyvinkin uskollisia Sillanpän tekstille, mutta lopussa siitä irtaudutaan jokseenkin kokonaan. Lupaavan alun ja väliajan jälkeen esitys lässähtää pahan kerran.

Ensinnä ohitetaan vaisusti alkupuolen mahdolliset nousukohdat, joiden katalysaattorina toimii Maija Länsilehdon entiselle rakastetulleen Viktorille tuoma tuliaispullo. Esitys ei kumma kyllä tartu sen aiheuttamaan draamalliseen räjähdykseen. Ilomielisestä Maijasta on sitä paitsi tässä tehty mahtipontinen matroona, Saima on lähempänä alkuteoksen henkeä. Sundvall itse, komea baritoni, kekkuloi jokseenkin ulkopuolisena hahmona kolmiodraamassa.

Väliajan jälkeen on tuotu mukaan iltamatanssit sadunkerrontoineen, joita ei ole Sillanpään teoksessa. Ehkä on haluttu vähän operettimaista väriä synkeään kohtalondraamaan. Paha vain, että mitään kohtalondraamaa ei tulekaan. Kuinka mahtavan aarian tarjoaisikaan Viktor Sundvallin kuolinkohtaus! Sen korvaa pikkupoika, joka menee kontilleen lakanan alle – ja esittää ilmeisesti Viktorin ruumista. Iltamaväki kerääntyy ympärille murheisena äimistelemään. Miten kuoli mies noin yhtäkkiä, siitä ei kerrota. Loppu on vakavaa kuoroveisuuta.

Näinkin voi tehdä, ja ehkä jotkut pitivät näin äärimmäisestä pelkistyksestä. Ohjaaja on Julius Martikainen, libreton tekijää ei mainita. Ahdas näyttämö ja kömpelö lavastus eivät tietysti tarjoa paljon liikkumavaraa. Ei ole haluttukaan näytellä loivaa markkeerausta kummemmin. Voi ihme mitä Elokuusta voisikaan tehdä! Ajatelkaa vaikka makeaa laulavaa mankelikohtausta kaikkine eroottis-toiminnallisine mahdollisuuksineen… Ja kun tullaan saunasta, eikö sitäkin voisi edes vähän puvustuksen sipaisuilla tehostaa. Ja ei kai nyt renki Taave sentään lähde iltamiin ja lauleskele valkoisessa paidassa kravatti kaulassa!

No jaa, kaikenlaista voi huomautella, mutta esityksestä pilkahteli kuitenkin aito yrittäisen ilo ja ilmeinen halu tulkita Sillanpään draamaa niillä keinoila, joita ryhmällä oli käytettävissä. Turhan paljon jättivät käyttämättä. Ylivoimainen tehtävä ainakin tässä vaiheessa. Seuraava yritys voi olla jo jykevämpi, eletään toivossa.

19.5.2024