Viime viikolla iski flunssa, ei sentään korona, todistaa kotitesti. Silti painelin Poriin Eeva-Liisan eskorttina katsomaan näytelmää Sylvi – ensimmänen nainen. Meillä oli aiheeseen erityinen mielenkinto, kun Eeva-Liisa Haimelin näytteli tätiään kymmenen vuotta sitten Helsingin Kaupunginteatterissa kirjoittamassani näytelmässä Sylvi ja Anita. Se sai hyvän vastaanoton ja meni miltei sata kertaa Pienellä näyttämöllä. Miltä näytti nyt uusi Sylvi?
No ainakin erilaiselta. Minna Nurmelinin ohjaama esitys perustuu ”väljästi” Johanna Venhon kirjaan. En tunne alkuteosta, mutta Eeva-Liisalla oli siitä sangen positiivinen käsitys. Silti hän hämmästyi aika lailla näkemästämme esityksestä. Mervi Takatalon ruumiillistama Sylvi on railakas nykynainen, liikunnallinen taituri ja rohkea miehensä asioihin sekaantuja – kuinkahan kauas todellisesta henkilöstä tämä kuvitelma harppaa?
Nykyään kai täytyy tehdä teatteria voittopuolisesti enemmän fyysisen toiminnan kuin puhutun sanan kautta. Tällöin historiallinen todellisuus on yhdentekevää, varsinkin kun kellään ei voi olla siitä lopullista käsitystä. Historian henkilö on jokseenkin vapaata riistaa teatteritaiteilijoille, kirjassa on sentään vähän paremmin pysyttävä lähteiden tuntumassa. Tästä näkemästämme Sylvistä voi sanoa, että tällainen hänen esikuvansa ei ainakaan ollut, vaikka sisäiset tuntemukset olisivat kuvatun kaltaisia. Pikemmin tuntuu siltä, että Sylvi Kekkosen suuruus oli siinä, että hän ei päästänyt sovinnaisia tunteitaan vapaasti valloilleen.
Millaisia keskusteluja Urho ja Sylvi intiimisti kävivät, se voisi olla hyvinkin haastava draaman aihe. Uskon että siinä oli älyllisiä ja emotionaalisia tasoja enemmän kuin itsestään selviä äyskäisyjä. Joku vielä sellaisenkin näytelmän tekee, toivotaan. Kysymys ei varmasti ollut tavallisista taistelevista virtasista, vaan henkilöistä, joiden sisäisiäkin tuntemuksia sääteli kova ulkoinen paine ja selviämisen pakko. Tästäkin puserruksesta varmasti dramatiikkaa löytyisi, vaikka ei ihan sukupuoliroolien yleiskaavan mukaista.
Kiva oli kuitenkin pitkästä aikaa käydä Porissa ja näyttämöllä, jossa omakin näytelmäni Herra Untolasta eli Maiju Lassilasta kerran pyöri. Sitä hauskempaa oli tavata taas silloinen teatterin johtaja Risto Ojanen, joka on urakoinut teatterin kaksiosaisen massivisen historian. Sitä juhlistettiin teatterijuhlassa muutama vuosi sitten, silloin kuten nytkin isäntänä nykyinen johtaja Christian Lindroos. Pori on suomalaisen teatterin merkittävä alkupiste, sen kauniissa talossa kannattaa aina tilaisuuden tullen poiketa.
Kotiin päästyäni käväisin vielä vanhassa koulussani Norssissa, missä pidettiin historian ensimmäiset alumnien sitsit oikein juhlasalissa. Suuri yllätys sielläkin: nuori polvi oli vallannut juhlat melko täydelleen. Meitä veteraaneja oli yksi pitkä pöydällinen, luokkatovereita ei ketään. Kauniiden tyttöjen kohtaaminen vanhassa kunnon poikakoulussa on aina jotenkin järkyttävää. Mutta vauhtia riitti, lauluja ja yltäkylläistä tarjoilua, ei ikinä ollut minun aikoinani tämmöistä menoa avokkaassa juhlasalissa.
Nyt on vain paranneltava kuntoa. Hyvää toipumisohjelmaa tarjosi varkain liikkeelle lähtenyt Francon jälkeen –sarjan 22. tuotantojakso. Olin vähällä pudota kärryiltä, mutta onneksi Jussi Niilekselä muistutti tärkeästä asiasta. Viimeksi näkemäni jaksot kokeillivat eri aikatasoja ja melko epäsovinnaista kerrontaa, mutta ilmeisesti katsojia alkoi pudota kyydistä, koska nyt on palattu perinteiseen kronologiseen kerrontaan ja hyvä nin. Alcantaran perhe pitää vallassaan ilman mitään temppuiluja ihan hyvin. Sarjassa on oma maaginen koheesionsa, joka ottaa mukaan ajankuvaa niin paljon, että katsominen käy lähihistorian kertauskurssista espanjalaisesta katsanokulmasta.
Samaan tarkoitukseen sopii kyllä Venhon kirja ja siitä tehty näytelmä Sylvistä. Lähihistoria on vilissyt silmissä myös Martti Ahtisaaren hautajaisten yhteydessä. Ehkä tämänkin presidentin ja rauhantekijän elämää kuvataan vielä vaimon näkökulmasta, ken tietää. Nimesihän hän piispa Eero Huovisen (vanha norssi) mukaan salaisuuksikseen Karjalan ja Eevan. Näin voi tulla aina uutta kulmaa esiin. Ahtisaaren hienosti hoidetut hautajaiset huipensivat jäähyväisten sarjan, jota viimeksi elettiin Aulis Aarnion ja Matti Klingen muistoilaisuuksissa. Kun viisaat ja paljon ajatelleet miehet poistuvat, jotakin heidän henkisestä voimakentästään jää keskuuteemme, ja sehän on sentään iso lohtu.
12.11.2023