Helena Juntusen muistelmat ansaitsevat sittenkin tarkemman lukemisen kuin ensin luulin. Niissä on ilmavan proosarunon muoto, yhdessä Petri Tammisen kanssa komponoitu, mutta erilleen leikatut kappaleet kätkevät enemmän sanottavaa kuin ensin huomaa. Rakenne hyppelee ajassa ja paikoissa sinne tänne, teemallisia kokonaisuuksia kuitenkin sisään rakentuu.
Media on kiinnittänyt päähuomion oopperalaulajan alkoholin käyttöön, vähemmän siitä vapautumiseen. Juntunen antaakin raikua kosteitten vuosiensa kapakkakierroksilta. Kummallista kyllä alkoholismia on tässä kuvattu hauskasti, miltei iloisesti, ilman tavanomaista itsesyyllisyyttä. Laulaja antoi mennä niin kauan kuin sitä kesti. Lopettamispäätöskin näyttää syntyneen luontevasti, aika aikaa kutakin.
Paljon on kuvattu traagisempia juomakierteitä. Naispuoliset juomarit ovat edelleen vähemmistönä kirjallisuudessa. Eräänä edeltäjänä muistuu mieleen Päivi Istala ja hänen muistelmateoksensa Ristivetoa (2012), jossa synkkää kierrettä avustaa alalle varhain heittäytynyt aviomies. Ero Helena Juntuseen on selvä: kun maailmalla liihotteleva laulaja rientää ikään kuin pilveltä toiselle, kotimaisen toimittajan on tyytyminen musertaviin kulmakapakoihin. Molemmat selviävät ja saavat korkin kiinni.
Helena Juntunen kuvaa enemmän laulajan työtä ja juhlaa, harjoituksia ja esiintymisiä, kolhuja ja koettelemuksia, mutta myös loiston hetkiä. Laulamisen fysiologiaa ja psykologiaa valotetaan pikkupiirteitä myöten. Varmaan hyödyllistä luettavaa alalle aikoville. Vaihtuvat miehet kuuluvat valovoimaisen naisen elämään. Ei tässä taideta kuitenkaan yltää ihan Karita Mattilan nuoruuden credoon: ukko joka satamassa. Nyttemmin Mattila näyttää ottavan vapaana uusia kierroksia.
Taitelijoien tunnustukset ovat harvoin niin avomielisen reipasotteisia kuin Helenan heittäytymiset. Hänessä on naisen estotonta rajattomuutta, hurjaa huikentelua, mutta myös kurinalaisuutta. Monia kollegoita arvioidaan, etupäässä kehutaan, iskelmälaulajiakin. Pompöösit kapellimestarit saavat kuulla kunniansa, muutama aarre kimmeltää sitä arvokkaampana tukijana. Opettajista parhaita on ollut Anita Välkki. Kanssalaulajia riittää. Jorma Hynnisen ääni itkettää, Tapio Rautavaaran äänen toivoisi isäksi lapselleen. Prinssin hiki valuu esityksessä pisaroina naamalle. Sitten on se kazakstanilainen, jota tekee mieli puristaa perseestä.
Tuntuu että paljon enemmänkin olisi kerrottavaa. Muoto leikkaa ja typistää, elämyksiä säästyy. Kuvitelmille jää tilaa. Kannattaa lähteä Helenan kanssa seikkailemaan sävelsilloille pienessä mutta mittavassa teoksessa Joskus liikaa, aina liian vähän (Otava). Joku voi kysyä: jaa niin mitä ainetta? Miten Alkon vanha pääjohtaja Fagerholm sanoikaan: ”Liika on aina liikaa, mutta kohtuus on ehdottomasti liian vähän.”
Kun olen tunnustanut rakkauteni Helena Juntuseen, silmiin osuu parahiksi Lepakon jättijuliste oopperatalon seinällä. Siellä hän taas ilkamoi. Jotakin odotettavaa. Nyt olen menossa Messa de Requiemin kenraaliin, musiikki Verdin, johto Hannu Linnun, ohjaus ja koreografia Christian Spuckin, kuoro ja tanssijat oman talon väkeä. Musta on lavastus ja puvustus sekä sielunmaisema. Mahtavalla volyymillä kajauttelee kuoro, tanssijat pinkovat intervalleja kuin huippu-urheilijat, kaikkiaan hyvin rytmitettyä maailmantuskaa ja vähän toivoakin. Elämys iskee juuri vallitsevaan maailmantilanteeseen.
Tässä olikin musiikin, laulun, tanssin ja kirjallisuuden risteytymiä kylliksi yhteen syysviikkoon. Ensi viikko sen kuin tiivistyy: Waltari-seuraa, taidenäyttelyä, kutsuja, kirjamessuja, yhdet hautajaiset ja sitten lähtö Lappiin seuraamaan Lauri Törhösen väitöstä. Niistä aikanaan. Ohut ensilumi on laskeutunut Sepänpuistoon.
21.10.2023