Eräs viime viikon tapaus hukkui muihin menoihin. Kävin pitkästä aikaa Helsingin yliopistossa kuuntelemassa Max Jakobsonin kunniaksi pidettyä turvallisuuspoliittista seminaaria. Arvokas juttu, mutta päähuomion vei sekä minulta että medialta kokonaan muu. Heti vanhan puolen aulassa tulijaa kohtasi opiskelijoiden räyhäkkä joukko iskulauseita rytmikkäästi huutaen. ”Hallitus alas!”

Me Maanpuolustuskurssiyhdistyksen kutsumat ”eliitin” edustajat saimme livahtaa seinän vieriä pitkin juhlasaliin. Harvoin jos koskaan on ollut näin elävä avaus vastaaviin tilaisuuksiin. Yleensä olemme saaneet ennen esitelmää nauttia lasillisen viiniä hillityn puheensorinan säestyksellä. Minulle palasivat nuoruuden muistot mieleen.

Ensinnäkin tuolla mielenosoittajien takana oli vanha kotimaisen kirjallisuuden laitos sen siirryttyä Liisankadulta päärakennukseen. Ei siellä ollut koskaan näin repäisevää meininkiä kuin nyt tässä aulassa. Toiseksi muistin kuuluisan Vanhan valtauksen syksyltä 1968. Silloin etenin joukon hännillä, kun Jarmo Mäkelä särki ulko-ovien ikkunan ja huusi selkeällä äänellä: ”Me menemme omaan taloon!”

Kuinka ollakaan törmäsin nyt samaan mieheen juhlasalin ovella. Tällä kertaa hän oli täysin palvelleena toimittajana siirtynyt puku päällä eliitin puolelle. Kun muistutin menneistä, Jarmo totesi hiven haikeutta äänessään: ”Kyllä lämmin aalto lainehtii rinnassa…” Siirryimme muistoissamme ajassa 55 vuoden taakse. Silloinen valtaus oli seurauksiltaan melko merkittävä. Ylioppilaskunnan juhla siirrettiin Sibelius-Akatemiaan ja presidentti Urho Kekkonen loikkasi puheessaan valtaajien puolelle, ojensi ainakin kätensä nuorille. Oli myös valitettavia seurauksia. 60-luvun iloinen kapina alkoi jo runsaan vuoden kuluttua jakautua jäykkiin luokkakantaisiin sektioihin.

Presidentti Sauli Niinistö noudatti Kekkosen taktiikkaa ja osoitti lievää ymmärtämystä ylioppilaille. Tapasin eilen Ekbergillä entisen opintosihteerin, jonka kanssa ihastelimme rauhallisia olojamme. Missä maassa valtion päämies voi kävellä keskelle kiihkeitä mielenosoittajia ja leppoisasti puhella heidän kanssaan? Varmaan turvamies jossakin piileskeli. Sekä Niinistö että Kekkonen valitsivat indoktrinoivan puheyhteyden ylhäisen barrikadin sijasta.

Juttelin minäkin tilaisuuuden jälkeen parin fiksun ja ystävällisen ylioppilaan kanssa. Luja oli uskonsa toimien vaikutuksiin ja tukileikkausten peruuttamiseen. En nyt ryhtynyt kerskumaan, kuinka vähäisillä tuilla meidän ikäpolvemme opiskeli, sillä olotkin olivat kokonaan toiset. Hyvin olivat nämä nuoret myös organisoineet valtauksen eväs- ja tietopisteineen. Liike näyttää leviävän yli maan yliopistojen, joten jäädään odottamaan seurauksia.

Itse seminaari jäi mielenosoituksen jalkoihin, eikä sen puheista tarttunut paljon mieleen. Onneksi Pekka Huhtaniemi on lähettänyt linkin, josta voin joskus jälkeenpäin, jos tarve iskee, tarkistaa mitä viisaita turvallisuuspolitiikasta kerrottiin.

Turun kirjamessuista vielä sen verran, että luin eli kuuntelin loppuun Kari Häkämiehen Ruotsalaisen mysteerin. Kirja yllätti ja keskittyi enemmän venäläisten vehkeilyyn Helsingissä kuin alkuasetelmaan. Toki poliittinen murhakin Ruotsissa oli venäläistä tekoa. Häkämies on parhaimmillaan sijoittaessaa havaintoja ajan politiikasta henkilöiden suuhun. Kertoja voi huvitella antamalla henkilöittensä laukoa suorasukaisia mielipiteitä, joista hän varmaan kirjailijana jakaa osan. Varma asiantuntemus kuuluu edelleen taustalta.

Henkilökuvaus on sen sijaan vähän kaavamaista, ja loppuratkaisut kietaistaan parilla heitolla selviksi ikään kuin kirjailija olisi äkkiä kyllästynyt koko tarinaan ja halusi siitä eroon kohti seuraavaa kirjaa. Häkämies julkaisee kiivasta vauhtia ja pitää kirjansa tiukasti aikamme tapahtumissa kiinni. Keväällinen sairaskohtaus voi vähän tahtia hillitä, kuten Kari viittailikin, kun messuilla tapasimme. Joka tapauksessa jos haluaa vähän olla selvillä, mitä vallan kulisseissa tai niiden alapuolella tapahtuu, Häkämies on hyvä ja viihdyttävä opas.

4.10.2023