Väsähtävät poliitikot ovat aikamme kuva. Kun valta menee, ei enää jaksa. Mikään ei ole kuulemma niin entinen kuin entinen pääministeri. Hän nollaa elämänsä tai lähtee ulkomaille. Täällä ei voi enää pyöriä. Hoitakoot toiset hommia tästä eteenpäin.
Ennen oli miehet rautaa. Kun pääministerit kuten Kekkonen tai Virolainen menettivät asemansa, he alkoivat kahta pirummin pyrkiä takaisin valtaan. Usein se onnistui. Kun Fagerholm hävisi niukasti presidentinvaalin, hän ryhtyi rauhallisesti pääministeriksi. Esko Ahoa tappio kirpaisi niin, että piti lähteä Harvardiin. Paluu ei enää onistunut, hän törmäsi kiviseinään.
Sanna Marin ryhtyy neuvomaan muiden maiden valtiaita, kun oma ura tyssähti vaalitappioon. Kävikö hänen mielessäänkään ryhtyä taisteluun kotimaan oikeistovaltaa vastaan? Kiinnostavaa on nähdä, kuinka hän ryhtyy puolustamaan maailman vähäväkisiä Tony Blairin perinnön äärellä.
En ajatellut näitä asioita vähääkään, kun vaelsin Tallinnan lämpimän syyskesäisiä katuja. Keskustassa ne on kaikki revitty auki. Ystäväni Marju Pikkor valitti, ettei siellä voi kulkea enää ollenkaan. Lohdutin häntä kertomalla, että Helsinki tulee hyvää vauhtia perässä.
Kävin vasta nyt upeassa Fotografiskassa, joka kilvoittelee Tukholman vastaavan kanssa. Paikalla vilisi tummapukuisia liikemiehiä ja japanilaisia turisteja. Jotkut taulut onnistuivat aidosti hätkähdyttämään. Ravintolakerroksen terassi on huima näköalapaikka.
Koko Telliskiven alue on mainio sekoitus rappeutuvia tehdasrakennuksia ja modernia arkkitehtuuria. Yhdistelmä on tuottanut luovan kauppa- ja taidekeskittymän. Hauska siellä on kulkea. Yksi pub oli pykätty vanhaan junanvaunuun. Sitten on trendiravintoloita ja rehellisen rähjäisiä korttelikapakoita.
Tunnollisesti tutustuin myös KUMUn ympäristönäyttelyyn, jossa taide yhdistyy propagandistiseen julistukseen. Teollisuusmiljöitten rumista varoituskuvista voi nähdä käänteisiä yhteyksiä alemman kerroksen sosialistisen taiteen kokoelmaan. Edistys on muuttunut lopun enteiksi.
Ahdistavimmat elämykset voi silti kokea KGB:n vankiselleissä vanhassa kaupungissa. Ei pysty edes kuvittelemaan mitä kaikkea siellä on koettu. Tai ei tarvitsekaan kuvitella, voi lukea viitteitä vaikka Jaan Krossin viiltävän rauhallisista novelleista kokoelmasta Halleluja, suomennos Jouko Vanhasen (2001). Tuntee pistoksen rinnassaan, kun käynnin jälkeen istahtaa Olde Hansaan maittavalle päivälliselle. Mutta tuska sulaa pian Sakun kolpakkoon, sellainen on ihmisluonto.
Joskus on vilauteltu ajatusta, että Helsinki ja Tallinna voisivat yhdistyä kaksoiskaupungiksi eikä se mahdotonta olisi vieläkään. Niin kotoisaa on tallustaa tuttuja reittejä monien muistojen Tallinnassa. Kuinka hiljainen, ikään kuin itseensä kyyristynyt kylä se oli ensimmäisellä käynnilläni 1969. Nyt on heti satamassa hieraistava silmiä, niin valtaisa muutos näkyy kaikkialla. Vanha kunnon Viru-hotelli on sentään maamerkkinä paikallaan.
Kuka avasi tämän vaivattoman kulkureitin? Suotta ei Kekkosen profiili komeile Tallinnan terminaalin seinässä. Olkoon esimerkki myös vallan kestävyydestä, jonka vasta sairaus kukisti. Naapurin pääministeri Kaja Kallas on kiipelissä, mutta hän on itsepäinen. Uskon että hän selviytyy kuten Suomen hallituskin.
Laivakansa iloitsi Suomen maalista oittelussa Kazakstania vastaan. Laivalla näkee läpileikkauksen todellisesta kansasta ja kuulee paljon puhetta hinnoista ja viinamerkeistä ja autoista, ei enää naisista ja varkauksista, niin kaikki on siistiytynyt. Aurinko painui hiljalleen horisonttiin. En haluaisi matkata tätä vedenalaista tunnelia pitkin. Eikä vieläkään Hesarissa arviota kirjastani.
9.9. 2023